Musiikista

Ajattelin kirjoittaa hieman musiikista. Itselleni hiljaisuus on tosi kiusallista. Aamuisin huomaan, että vaellan tv:n ääreen ja avaan toosan, jota en kuitenkaan katso. Taustamelu vain rauhoittaa kummasti ja sitä pystyy keskittymään tärkeisiin asioihin, kuten siihen, että kengät menevät väsyneistä silmistä huolimatta oikeisiin jalkoihin, enkä onnistu laittamaan paitaa ylleni väärinpäin. Taustamelu auttaa siis keskittymään. Samoin musiikki. Lenkillä astelen rivakasti kappaleen tahdissa. Ihmiset ovat tottuneet tanssimaan musiikin tahdissa, taputtavat käsiään, heiluttelevat jalkojaan. Musiikki saa meidät usein liikkeelle. Mistä tuli mieleeni… Musiikki on jotain, mitä jää kaipaamaan taustalle. Itselläni on aika laaja musiikkimaku ja se tuntuu myös vaihtelevan päivittäin. Seuraan harvoin valtavirtaa, mitä tulee musiikin kuunteluun, mutta toisinaan tulee huomattua, että saatankin pitää jostain kappaleesta, joka on noussut suureksi hitiksi ja soi kaikkien korvissa.

Heips

Eksyin tänään ensimmäistä kertaa :D vasen, oikee, vasen… nyt ei kyllä näytä oikealta paikalta. Oonko mä kävellyt tästä ennen? 

Onneks kannattaa aina kysyä tietä, nii pian mäkin pääsin sit oikealle reitille ^^ nyt hahmotan täällä entistä suurempia kokonaisuuksia! Jesh!

Your Planet Needs You!

Mulla on ollut tosi upea päivä!

En olisi voinut paremmin viettää päivää ennen opiskelujen alkua :) kiertelin ystäväni kanssa ympäri Helsinkiä ja päivän päätteeksi suuntasimme lintsille. Kävimme kahdessa laitteessa, ostin hattaran (nami!) ja nautin ihanasta auringonpaisteesta.

Olin pitkästä aikaa vuoristoradassa, ja kiljuin vain vähän. Olen erittäin ylpeä suorituksestani ^^

Katsokaa ihmeessä video, jonka kuvasin vuoristoradassa. Sen reissun aikana kommelluksia riitti! Ystäväni alkoi yllättäen kakoa ja kun ihmettelin, että mitä hän köhii, hän näytti minulle purkkaa, johon oli lentänyt ötökkä! :D tietysti purkan kuvaaminen kesken vuoristoratakyydin tuotti hankaluuksia, mutta onnistui.

Kämpillä piristin hieman huoneeni valkoisia seiniä julisteilla. Kun törmäsin näihin julisteisiin kaupassa, purskahdin nauruun. Näissä julisteissa on mielestäni jotain tosi koomista ja sympaattista samanaikaisesti. Nämä ovat niin hienoja, että pakkohan ne oli seinälle saada.

 

Näistä saa hyvää kannustusta :D nyt olen valmis opiskelujen alkuun!

Tule, vapauta neljän seinän sisältä

Odotan tässä yhtä ystävääni, joka on lupautunut näyttämään minulle paikkoja täällä Helsinki-Cityssä. Olen aamun pyörinyt neljän seinän sisällä ja taistellut ampiaista vastaan. Mulla on paha aavistus, että se odottaa täällä jossain, että mä pahaa aavistamatta törmään siihen. Sen lisäksi olen löytänyt hometta suihkun lattialta. Eilen siellä vieraillessa huomasin vain jotain oranssia mönjää laatoituksessa. Jes, tästä lähtien menen suihkuun asti sukkasillaan. Olen myös opetellut käyttämään uutta kahvinkeitintä (ai tänne se vesi meneekin!).

Tällaisia mukavia pikku oivalluksia koko aamu täynnä! Mitäs teille kuuluu?

Kymmenen turhaa pelkoa - muuttopäivä

1. Pelkään, etten koskaan osaa pakata rationaalisesti.

2. Pelkään, että auton takakontti laahaa maata, kun kaikki mun tavarat on kyydissä.

3. Pelkään, että auto hajoaa kaiken ton tavaramäärän takia.

4. Pelkään, että isäni selkä hajoaa tämän tavaramäärän alla (koska en itse edes jaksa nostaa kaikkia laukkujani, jotka aion siis jääräpäisesti ottaa mukaan)

5. Millä ihmeellä saan osan näistä tavaroista kotiin jossain vaiheessa?

6. Miten kellon voi kuljettaa turvallisesti?

7. Entä jos kaadun taaksepäin rappusissa?

8. Kuinka nopeasti mukaani ottamat banaanit pilaantuvat?

9. Millainen haju pilaantuneesta banaanista tulee mun matkalaukkuun?

10. MULLA EI OLE VIELÄKÄÄN SUUNTAVAISTOA!



Ai mistä muka huomaa, että muuttopäivä on koittanut?

Tänään siis olisi tiedossa muutto maaseudun rauhasta Suomen pääkaupunkiseudulle. Jäiks. Kivaa tulee toivottavasti olemaan. Odotan muuttoa innolla ja rauhoitun luultavasti siinä vaiheessa, kun kaikki tavarat ovat ehjinä paikoillaan. Tänä aamuna mun oli tarkoitus vain ja ainoastaan pakata. Noh, olen tehnyt kaikkea muuta kuin pakkaamista, mutta onneksi vielä ehtii :)

Mulla on edessä siis koulupäiviä, iltatöitä, jos hyvin käy ja itsenäistä opiskelua. Eli, rakkaat lukijat, en välttämättä kykene kirjoittamaan omia tekstejä aivan joka päivä, mutta yritän pitää blogiani mahdollisimman elävänä. Eli jotain kivaa joka päivä, eiköhän sellainen lupaus onnistu :)

11. Luvun jatkoa

Käänsin katseeni ulos ikkunasta. Sade oli juuri taukoamassa. Ajoimme peltojen ja metsikköjen ohi. Ruoho vilisi tien vieressä. Jonkin ajan kuluttua Joonas kääntyi oikealle ja näin pienen lammen ja sen vieressä ihanan, punaisen maalaistalon. Kyseessä oli kaksikerroksinen puutalo, jossa oli musta katto. Listat olivat valkoiset ja talon edessä oli pikkuinen kuisti.

”Oi!” henkäisin. ”Tämä paikka on upea.”

Joonas ajoi talon taakse, missä oli autotalli. ”Kiva, jos pidät siitä”, hän naureskeli ajaessaan auton parkkiin.

Nousin ulos autosta ja katsoin autotallissa ympärilleni. ”Tämä on yksi sekaisemmista autotalleista, jonka olen nähnyt.”

”Kiitoksia”, Joonas totesi ja otti yhdeltä hyllyltä räsynuken, ”äitini ja isäni tykkäävät keräillä kaikenlaista.” Joonas heilutteli nukkea kädessään. Annoin katseeni tutkia paikkoja. Löysin vanhoja kodinkoneita, lehtileikkeitä ja kirjoja, tuhansittain kirjoja.

”Haluat varmaan nähdä muutankin kuin autotallin?” Joonas naureskeli. ”Tosin, jos pyydät kauniisti, voimme pedata sinulle vuoteen myös tänne.”

”Olenko jäämässä tänne?” hämmästelin.

”Vain väliaikaisesti”, Joonas korjasi, ”tai niin kauaksi aikaa, kun voimme olla varmoja, ettei Sofia osaa etsiä sinua. Mutta se ei ole tämän päivän murhe.” Joonas harppoi ulkoilmaan ja huusi peräänsä: ”Ala tulla jo, homehdut sinne vielä!”

Nauroin vastaukseksi ja kävelin ulos. Katselin lumoutuneena pientä lampea ja sen vettä, joka kimmelsi auringon loisteessa. Käännyin kertoakseni Joonakselle, kuinka rakastin heidän pientä pihalampeaan, mutta hämmästyin, kun häntä ei näkynyt missään. Sen sijaan, kun hetken katsoin ympärilleni pihalla, näin tutun hahmon nojaavan yhtä haapaa vasten.

Hahmo hymyili minulle. Jähmetyin ja tunsin sydämeni sukeltaneen näkemääni lampeen. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. En voinut edes liikahtaa. Tuijotin vain näkemääni hahmoa, joka seisoi edessäni lähes enkelimäisenä ilmestyksenä. Hahmo alkoi lähestyä minua hitain askelin.

Tuijotin aaveen tummia hiuksia ja tunsin kyynelten pyrkivän silmiini. Nieleskelin. Patrik. Hän se todella oli. Hän oli ihan oikeasti tulossa minua kohti. Patrik laski kätensä olkapäilleni ja katsoi minua huolestuneena päästä varpaisiin.

”Linda”, Patrikin ääni kuulosti sulosoinnuilta huolen lisäämästä karheudesta huolimatta. ”Linda, olethan kunnossa?”

En pystynyt vastaamaan. Nyökkäsin. Silloin Patrik veti minut halaukseen. ”Olen niin pahoillani”, hän parahti, ”olen niin pahoillani.”

Hetkinen hei, ajattelin itsekseni. Nyt jokin oli todella pahasti pielessä. Minunhan pitäisi tässä olla pahoillaan. Patrikin kuului olla vihainen minulle, ei itselleen. ”Ei”, henkäisin ja vetäydyin kauemmas. ”Patrik, minunhan tässä pitäisi pyytää anteeksi.”

Patrik katsoi minua äimistyneenä, mutta sitten vain huvittuneena: ”Senkin hupsu.” Hän pörrötti hiuksiani.

”Mutta”, änkytin, ”etkö lähtenyt juuri sen takia? Olit suuttunut minulle ja halusit minut pois elämästäsi.”

”Voi luoja”, Patrik henkäisi. Hän otti kasvoni käsiinsä. ”Linda, minä lähdin, koska pelkäsin olevani sinulle riski. Mutta se oli tyhmää. Lähteminen oli ajattelemattominta, mitä saatoin tehdä. Sinun ei olisi ikinä tarvinnut kokea kaikkea tätä.” Hän hieroi pientä, lähes kadonnutta naarmua kädessäni, joka oli tullut käteni vanginneista köysistä. ”Linda, en minä koskaan halunnut lähteä sinun luotasi.”

Tunsin jalkojeni muuttuvan nesteeksi: ”Enkä minä halunnut, että lähdet.”

Patrik veti minut syleilyynsä. Tunsin viileän tyyneyden ja helpotuksen ympäröivän minua kaikkialta. Vastasin halaukseen kiitollisena, en nimittäin luottanut omiin jalkoihini enää ollenkaan. Olin kotona. Viimeinkin kotona.

Jatkuu       

Muutos

Muutos ahdistaa. 

Katson kassalle hiljalleen tulevia tuotteita. Sitten katson hintaa: 39 ja jotain. Herranjestas! Olenko juuri kuluttamassa lähes neljääkymppiä itseeni? Mm, kyllä. Mutta enhän minä ostanut kuin

hammasharjan

hammastahnan

meikkejä

shampoon

hoitoaineen

kosteusvoidetta

ja keltaisia kukkasia.

Minä… muutos… ööh, mikä yhdistelmä.

Olin eilen pitkästä aikaa Lahdessa. 

Siellä kävellessä mietin asioita, kuten edellistä kertaa, kun muutin pois kotoa viime vuonna.

                                         Soulmate!

Olen siis nyt asunut kesäni vanhempieni luona.

Mietin sitä, millaista oli aloittaa uudessa paikassa. Uudet ihmiset, uudet opiskelukaavat.

Sitten mietin kesälomaani, joka on mennyt ohi hieman liian nopeasti.

Muutos pelottaa. Sisälläni asuva viisivuotias hyppii tasajalkaa ja huutaa: ”Mä en haluu!”

Uusi paikka, joo sopii, uudet ihmiset, joo ehdottomasti haluan tutustua. Mutta opiskelua. Taas. Enkö vasta saanut erityispedagogiikan perusopinnot tehtyä? Enkö vasta päässyt toipumaan yhdestä rankimmasta opiskeluvuodestani ikinä?

Olen ainakin päättänyt, että tänä vuonna opiskelen niin, että asetan (uskokaa tai älkää) oman jaksamiseni etusijalle. Jotain hyvin uutta minulta!

Mutta palataan Lahteen. Siellä ollessani kävin lähes päivittäin lenkillä ja eilen poikkesin jälleen kävelemään tuttua reittiä. Alikulkukäytävän kohdalla jähmetyin yllättyneenä, sillä se oli muuttunut. Tutussa, rumassa alikulkukäytävässäni oli tapahtunut muutos.

Se oli siisti, sen seinät olivat täynnä graffiteja ja asfaltilla ei lojunut mitään epämääräistä mönjää. Katsokaa tästä:

http://www.ess.fi/?article=378353 

Niin. Huomasin olevani hyvällä tuulella, kun pääsin alikulkukäytävän jälkeen takaisin auringonpaisteeseen.

 

                                         Toisinaan.

 
                                                   Muutos on hyvästä.

Dekkari 2. Luku

Kasper

”Eiköhän pidetä pieni tauko”, Riku hihkaisi. En voinut kuin tuijottaa häntä. Oli vaikea uskoa, että Riku oli työssään kuolinsyytutkijana tutkimassa raa’asti murhattua naista eikä missään helvetin sirkuksessa klovnina.  

Kävelimme pois rikospaikalta. Jatkoimme kulkuamme läheiseen puistoon. Riku nyökkäsi puistonpenkkiä kohti ja me muut seurasimme sanaakaan sanomatta. Kun kaikki kolme opetuslasta ja Seija olivat paikalla, Riku sytytti tupakkansa ja Noora seurasi kiltisti esimerkkiä. Tunsin käsieni tärisevän, kun näin Nooran kaivavan paketista käyttämätöntä savuketta ja kirosin sitä tosiasiaa, että olin vuosia sitten lopettanut tupakoinnin.

Kenties olen pohjimmiltani masokisti, kun kaikkien riippuvuusoireiden jälkeenkin halusin liittyä muiden ystävieni tupakkapiiriin.

”Aah”, Noora henkäili, ”äskeiset kauhukuvat katoavat tässä höyryssä.”

”Todellakin”, Riku vastasi. Hän katseli oman savukierteensä halkovan tietä ilman läpi. ”Olenpa minä tökerö!” Riku henkäisi yllättäen ja kääntyi Seijan puoleen. ”Täytyyhän nuorelle neidolle antaa henkoset myös.”

”Älä suotta vaivaudu”, Seija naurahti ja kieritti ruskeat kiharansa poninhännälle, ”en polta.”

Riku loi Seijaan ”miksi sitten olet siinä”-katseen.

”Pidän vain hajusta”, Seija nauroi. ”Säästä ei tullutkaan niin kamala kuin pelkäsin.”

”Ei tullut, ei”, henkäisin lievästi kyllästyneenä pohtien, että naiset saavat aina käännettyä puheen säähän, leipomiseen tai neulomiseen. Tosin Annen kohdalla puhe kääntyi aina ruuanlaittoon. Kokemuksesta tiesin, että se nainen oli todellinen velho keittiössä. Mutta siitä huolimatta, aina kun soitin hänelle, menossa oli jonkin palaminen, kärähtäminen, sulaminen tai pilaantuminen.

Joko se nainen tarvitsi kaaosta jokaisen huippuluomuksensa tekoon. Tai sitten minua kusetettiin ja pahasti.

Seija

”Voisimme mennä tänään moikkaamaan Annea pitkästä aikaa.”

”Mm”, Kasper vastasi.

”Kasper, jumalauta!” En voinut reaktiolleni mitään. Kasper kääntyi minua kohti yhtä yllättyneenä kuin itse käänsin katseeni poispäin hänestä. ”Anteeksi”, henkäisin nolona, ”et ole vain viime aikoina ollut oma itsesi. Tai tarkemmin sanottuna olet ollut kuin puolikuollut muutaman tunnin ajan. Saan sinulta vain epämääräistä mutinaa vastaukseksi, jos sitäkään. Mikä sinulla on?”

”En vain ole aivan kunnossa”, Kasper henkäisi.

”Jotain ongelmia Annen kanssa?” veikkasin.

”Ei, ei”, Kasper mutisi, ”hän vain tuntuu ottavan tämän niin kevyesti. Liian kevyesti. Toki erostamme on aikaa ja hänellä on jo uusi mies ja…”

”Et ole päässyt yli hänestä”, täydensin.

Kasper peitti kasvonsa. ”En niin.” Hän käänsi katseensa minuun ja huokaisi: ”Olen säälittävä.”

”Älä höpsi”, kiirehdin sanomaan ja talutin häntä rivakasti kahvilan suuntaan. ”No, mennään hänen luokseen joku toinen ilta. Mennään nyt sen sijaan ottamaan päivän kofeiiniannoksesi jossain muualla.”

Anne

Seuraavana aamuna lähdin töihin kiireellä. Kävelin koulun tyhjää käytävää eteenpäin ja astelin luokkaani. Tiukoille menneestä lähdöstäni huolimatta olin luokassa ennen oppilaita. Kellon soidessa paikalle laahusti lauma puhuvia, nauravia ja haukottelevia nuoria.

”Avatkaa maantiedon kirja sivulta 56, aloitamme uuden kappaleen.”

Olin varpaillani koko tunnin ja tuijotin Timon paikkaa, joka ammotti tyhjyyttään. Olin raivoissani. Tunnin loputtua marssin opettajanhuoneeseen.

”Neiti auringonpaistehan se siinä”, rinnakkaisluokan opettaja heitti.

”Pikemminkin paise”, huokaisin ja haroin hiuksiani, ”onko kahvia?”

”Siel pitäis olla täys pannullinen”, sama opettaja vastasi kääntämättä katsettaan pois sanomalehdestä.

Pystyin puhumaan vasta nostettuani kofeiinitasoni normaalitasolle: ”Sain eilen aika ikävää sähköpostia.”

”Mitä siinä luki?”

”Kuole, hullu työnarkomaani.”

Tällä kertaa rinnakkaisluokan opettaja henkäisi kauhuissaan ja heitti sanomalehtensä pois. ”Mitä? Todella?”

”Todella”, nyökkäilin ja hörppäsin lisää kahvia. ”Ja minulla on voimakas aavistus siitä, että se tuli Timolta.”

”Timolta?” toinen opettaja puuskahti epäuskoisena. ”Onhan se poika todellinen maanvaiva. Mutta tuo kuulostaa uhkausviestiltä, sellaiselta, joka kannattaa ottaa tosissaan. Luuletko, että Timo pystyisi tekemään jotain tuollaista?”

Kohautin hartioitani: ”En tiedä. Mutta olen aika varma, että hän on syyllinen. En usko, että siitä kannattaa turhaan hepuloida.”

”Mm”, kuului vastaus, ”mutta muista pitää itsestäsi huolta.”

Ihan kuin olisin kuullut tuon lauseen ennenkin. Aika hiton monta kertaa ennenkin. Työpäiväni jälkeen olin onnellinen siitä, että olin taas vapaa ihminen seuraavaan työaamuun asti. Palasin kotiin väsyneenä ja lysähdin sohvalle.

Jep, tämä muiden holhous alkoi todella käydä hermoilleni.

”Kulta, tulit jo kotiin.”

Loin väsyneen hymyn Petrin suuntaan. ”Hei, kulta.”

”Viitsisitkö tehdä palveluksen?” Petri kysyi niin kauniisti kuin taisi.

Käänsin päätäni taaksepäin: ”Niin?”

”Ajattelin käydä haudoilla, mutta Ville haluaa puistoon. Minä vähän niin kuin jo lupasin hänelle, että voisimme mennä. Mutta haudoille pitäisi vaihtaa kukat.”

”Voin kyllä mennä”, vastasin, ”ihan mukavaa saada raitista ilmaa.”

Lähdin saman tien autolle ja suuntasin kukkakaupan kautta hautausmaalle. Kevät oli vasta aluillaan. Aurinko porotti vielä liian paksuihin lumikinoksiin ja tunsin lapsen malttamattomuutta, kun odotin kesää. Katselin hautausmaan puita, joista osissa oli vielä pientä lumikerrosta. Edellisenä yönä oli satanut ehkä sentin tai pari.

Ravistin yhdestä puusta lumet alas. Miten lapsellinen, mutta silti niin tarpeellinen vastaisku tälle pitkälle talvelle voi tehdä olon niin onnelliseksi? Suuntasin suoraan haudoille, joiden luona huomasin viettäväni koko ajan enemmän ja enemmän aikaa.

Rauha olkoon kanssasi. Matias Nieminen 3.5.1978–6.7.1988, Heli Nieminen 13.9.1948–5.7.1988, Kaisa Nieminen 8.12.1983–6.7.1988 ja Juha Nieminen 6.2.1946–6.7.1988.

Niin, rauha olkoon kanssasi, ajattelin hautakivien nimiä lukiessani. Sillä se ei ollut kanssanne teidän eläessänne.

Pyyhin lunta Matiaksen nimen päältä ja kuvittelin viereeni kymmenvuotiaan pojan. ”Mitä sinä teit ansaitaksesi sellaisen lopun?” Poika ei vastaa. Hänen silmänsä ovat kiinnittyneet jonnekin kaukaisuuteen.

Huomaan pyyhkiväni jälleen kyyneliä silmistäni. Kyse on ihmisistä, joita en ole koskaan tavannut. Kuitenkin kyse on Petrin suvusta, joten kaikki he tuntuvat itselleni läheisiltä. Matias oli Petrin velipuoli. Petrin äiti Ilona raiskattiin 18-vuotiaana. Nuori äiti jätti poikansa adoptoitavaksi. Perhe ei kuitenkaan koskaan ilmaantunut paikalle. Petri päätyi lastenkotiin ja sai vasta Matiaksen ja Kaisan jo kuoltua kuulla, että hänellä oli sisar- ja velipuoli.

Kenties, näin jälkeenpäin ajatellen, on hyvä, että hän sai tietää aiheesta vasta jälkikäteen. Se saattoi pelastaa mieheni hengen.

Laitoin kukkia kaikkien muiden paitsi yhden haudalle. Juha Nieminen, väkivaltainen mies, joka eräänä kauniina heinäkuun päivänä päätti teurastaa koko perheensä. Asia tosin mutkistui, kun lapset pääsivät pakoon, mutta huhujen mukaan Juha löysi heidät pitkän etsinnän jälkeen läheisestä metsästä, missä hän tappoi molemmat lapsensa ja lopuksi itsensä.

Ja vielä tänäkin päivänä minä mietin, miten jostain niin kamalasta saattoi tulla jotain niin upeaa kuin mieheni Petri.  

Jatkuu

11. Luvun alku

Avasin silmäni. Makasin auton takapenkillä ilman mitään siteitä. Haukottelin ja huomasin, että ulkona satoi vettä. Pisarat täyttivät ikkunat vieressäni. Nousin pystyyn ja samassa kaikki muistui mieleeni. Siepparit. Juuli. Tapahtumat vierivät silmieni edessä kuin elokuva, jota kelattiin eteenpäin. Huokaisin ja katsoin hämilläni ympärilleni. Muistin olleeni Joonaksen kanssa, mutta missä hän oli nyt.

Kuin vastauksena kysymykseeni huomasin tumman hahmon lähestyvän juoksuaskelin autoa. Joonas avasi kuskinpuoleisen oven. Vettä tippui hieman penkille ja lattialle: ”Ai, oletkin hereillä.” Joonas oli tullut autoon hiljaa kuin kuiskaus.

”Joo”, vastasin, ”kiitos.”

Joonas hymyili minulle veijarimaista hymyään: ”Eipä kestä. Nyt kun olet hereillä, voisit tulla tänne etupenkille.”

Hyppäsin vaihdekepin yli, istuin pehmeälle istuimelle ja kiinnitin turvavyöni. ”Miten sinä löysit minut?”

”Helposti”, Joonas vastasi, ”olin joskus kauan, kauan sitten sieppari itsekin.”

Henkäisin kauhistuneena.

”Katsos, en tiennyt muutakaan elämäntapaa. Kun kuolin, sieppari löysi minut ja piti minusta huolta. Luulin, etten näkisi veljeäni enää ikinä. Ajattelin, että hän olisi jatkanut toiseen ulottuvuuteen.” Joonas hymyili minulle: ”Mutta hänkin halusi jäädä tänne. Kenties emme saaneet elämästä tarpeeksi sitä eläessämme.”

”Veljesi?” kysyin.

”Niin, hän odottaa innokkaasti tapaamistasi. Ja hän on huolissaan sinusta. Vien sinut paikkaan, jossa vanhempani asuvat. Siskoni on siellä ja veljeni myös.”

Rähmä, ajattelin itsekseni. Miksi ihmeessä Joonaksen veli olisi huolissaan minusta ja odottaisi näkemistäni? Pudistin päätäni. Joonas katsoi minua hetken ymmällään ja käynnisti auton.

”Et tiedä kenestä puhun”, Joonas totesi, kun hiljaisuus jatkui.

”Pitäisikö minun sitten?” hämmästelin.

”Puhun Patrikista”, Joonas vastasi kääntämättä tällä kertaa katsettaan minuun. Tunsin kovan sykähdyksen sisälläni ja tunsin pelon pyörivän ympyrää vatsassani.

”Enpä tiedä”, mutisin. Minua alkoi itkettää. Käänsin katseen maahan ja purin huultani. Vaikka olin autossa Joonaksen kanssa, minusta tuntui tosi yksinäiseltä. ”En usko, että hän haluaa nähdä minua.”

”Siinä olet väärässä”, Joonas totesi pehmeästi. Kun uskalsin nostaa varovaisesti katsetta käsistäni, huomasin Joonaksen hymyilevän minulle rohkaisevasti. ”Olet niin väärässä.” Joonas kaarsi oikealle. Painauduin omaa istuintani vasten ja mietin Joonaksen sanoja. Halusin uskoa häntä. Samalla olin kuitenkin äärettömän huolissani edessä häämöttävästä kohtaamisesta Patrikin kanssa.

Entä, jos Joonas olisi väärässä? Mitä, jos Patrik ei haluaisi edes nähdä minua? Voisiko hän käännyttää minut kotiovellaan? Esittäisikö hän perheelleen, että kaikki on hyvin? Huutaisiko hän minulle sitten päin naamaa, kun olisimme kahden ja käskisi minua lähtemään vähin äänin? Nöyryytyksen pelko puristi sisuskalujani.

Jatkuu

10. Luvun jatkoa

Linda

Kärryt pysähtyivät nopeasti. Minä ja Juuli kurkimme ulos häkistämme, mutta emme aluksi nähneet ympärillämme muuta kuin pölyä. Sitten näkymä selkeni. Olimme jossain kaupungissa, joka ei näyttänyt sijoittuvan 2000-luvulle. Huomasin nopeasti, että kaikkialla näkyi aaveita, jotka eivät halunneet näyttäytyä muille. Keskellä mukulakivitoria oli suuri koroke, jossa seisoi…

Juuli henkäisi kauhuissaan ja huomasin tekeväni perässä samoin. ”Ovatko nuo ihmisiä?” En edes huomannut, kuinka sanat karkasivat huuliltani. Korokkeella seisoi viisi köytettyä tyttöä, joiden silmät oli peitetty. Tytöt oli sidottu kiinni puisiin pylväisiin. Tärisin, kun vain ajattelin, että joutuisimme kohta samalle näyttämölle jonon jatkoksi. Korokkeen vieressä parveili niin aaveita, jotka halusivat näkyä ihmisille kuin myös aaveita, jotka eivät näkyneet.

Päättelin, että näkyvät aaveet olivat sieppareita, jotka toimivat tämän ihmiskaupan myyjinä. Aaveet, jotka eivät halunneet näkyä ihmisille, olivat tämän ihmiskaupan ostajia. Jos en olisi ollut niin kauhuissani, olisin luultavasti ihaillut vanhoja rakennuksia, jotka olivat säilyneet niin hyvin. Kaupunki näytti todella vieraalta ja pohdinkin, mahdoimmeko olla paikassa, josta ihmiset eivät tienneet. Kaikki ympärillämme näkyvät olennot ihmisistä lemmikkieläimiin olivat aaveita.

Patrik

”Ja minne sitten?”

Joonas käänsi lähes kyllästyneeksi muuttuneen katseensa minuun. ”Oikealle. Ja jos kysyt vielä kerran, leikkaan kielesi irti.”

Reilua, ajattelin marssiessani hänen ja Anitan jäljessä. Olimme keskellä ei mitään ilman mitään tietoa siitä, oliko Joonas oikeasti löytänyt Lindan jäljille, vai oliko hän erehtynyt. Onneksi Joonas tiesi, etten häirinnyt häntä huvikseni vaan olin äärettömän huolestunut Lindasta.

Linda

En nähnyt mitään. Tunsin puun selkääni vasten ja tunsin köydet ympärilläni. Kuulin muiden pelästyneiden tyttöjen hengenvedot ympärilläni. Tiesin, että Juuli oli vieressäni vasemmalla puolellani. Ennen kuin silmäni sidottiin, olin nähnyt vieressäni tytön, jolla oli vaaleat hiukset ja keltainen minihame. Hänen jalkansa tärisivät.

Tunnit kuluivat ja meitä tuijotettiin. En nähnyt silmilläni, mutta sen sijaan tunsin jokaisen aaveen, joka tuli eteeni ja katsoi minua päästä jalkoihin. Kuulin tyttöjen pelästyneet kiljahdukset, kun heidät vaihdettiin rahaksi. Rimpuilevat tytöt raahattiin yksi kerrallaan pois lavalta. Lopulta meitä oli enää kolme.

Aaveiden hälvetessä ympäriltämme Juulin hengitys vieressäni rauhoittui. Ilma viileni. Hetkeksi, mutta vain hetkeksi, mieleni muuttui tyyneksi. Rauhallisuus kuitenkin katosi, kun kuulin jälleen uuden aaveen lähestyvän.

”Mitäs teillä olisi tänään tarjolla?”

”Kolme kaunokaista”, joku sieppaajistamme vastasi.

Mies veti ilmaa sisäänsä kuin olisi haistellut meitä. ”Ei mitenkään erityistä porukkaa.” Askeleet pysähtyivät kohdallani ja sydämeni jätti lyönnin välistä. ”Tämä menettelee.” Aave otti kiinni leuastani ja nosti päätäni. Vapisin. ”Mutta toisaalta”, aave laski kätensä ja kuulin hänen astelevan oikealle, ”tämä hameneiti jotenkin vetoaa minuun.” Puristin silmiäni umpeen ja pitelin suutani kiinni, etten huutaisi. Vieressäni seissyt tyttö raahattiin pois.

”Nosta sen hametta!” sama sieppaaja huusi miehen perään.

Viimeisinä asioina ennen kuin purskahdin itkuun ja nyyhkäyksiin, jotka peittivät muun äänimaailmani, kuulin tytön huutavan ja askelten hiljenevän jonnekin kulman taakse. Tärisin turvattomuudesta ja epävarmuudesta. Pelkäsin jo etukäteen hetkeä, jolloin joutuisin eroon Juulista.  

Aika kului. Jäykistyin, kun seuraavan kerran kuulin askelia. Olin juuri nukahtamassa puupylvästä vasten. Joku käveli kohti koroketta.

”Kas, mitäs täällä?” kadulta kuului keski-ikäisen miehen ääni.

”Nämä kaksi jäivät”, myyjä totesi, ”saat kaksi yhden hinnalla. Tunnin päästä pitäisi tulla uusi kuorma.”

”Hmm”, miesaave tuumi ja tiesin hänen katsovan minua ja Juulia päästä varpaisiin. ”Otan molemmat.”

En tiennyt olisiko minun pitänyt tuntea helpotusta vai kauhua, kun minut ja Juuli revittiin pois korokkeelta. Silmämme oli edelleen peitettyinä, kun miesaave raahasi meitä kauemmas torilta. Jalkani sutivat maanpintaa vasten ja välimatkan sieppaajiin kasvaessa aloin pyristellä entistä enemmän.

”Hyss”, aave rauhoitteli, ”ota rauhallisesti.”

Pelkäsin jo etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. En halunnut nähdä aaveen punaisina hehkuvia silmiä. Minua kauhistutti ajatus siitä, että joutuisin näkemään aaveen punaisen usvan ja pelottavan hymyn hänen kasvoillaan. Tärisin.

Yhtäkkiä aave pysähtyi. ”Sinä jäät tähän.” Kuulin Juulin huutavan vastalauseita ja yritin epätoivoisesti saada sidettä pois silmiltäni. Räpyttelin hetken silmiäni ja katsoin, kun auto kaahasi pois kujalta.

”Juuli!” huusin hädissäni auton perään ja huomasin tärinän pahenevan. Istuin maahan ja halasin itseäni. Itkin äänettömästi. Kylmä tuuli sai minut värisemään. Mietin Juulin kamalaa kohtaloa ja sitä, mikä itseäni odottaisi. Tulisiko aave takaisin? Voisinko paeta jonnekin? Takaani kuuluvat askeleet saivat minut jäykistymään.

”Linda?”

Nyyhkäisin jälleen, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Aave, joka lähestyi minua, oli jo ennestään tuttu. Ihailin aaveen ruskeita hiuksia ja tuijotin sanattoman helpotuksen vallassa aaveen silmien edessä olevaa kangasliinaa. Joonas käveli viereeni ja silitti olkapäätäni: ”Linda.”

Joonas katsoi minua vakavana, joka oli jotain, millaista en ollut koskaan ennen hänessä nähnyt. Hän tuijotti minua pitkään ja kysyi sitten matalalla äänellään, joka oli sillä hetkellä normaalia käheämpi: ”Olethan kunnossa?”

Vastaukseksi pystyin vain nyyhkäisemään ja aloin täristä. Joonas veti minut viereensä hellävaraisesti kuin olisi pelännyt, että murrun kosketuksesta. Nojasin Joonaksen olkapäätä vasten ja annoin hengitykseni tasaantua. Kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin kunnolla ymmärtämään, että olin taas turvassa. Samassa jokin pyrki tietoisuuteeni. Asia, joka olisi pitänyt muistaa, mutta oli jäänyt taka-alalle kaikessa sähläyksessä.

”Juuli!” huudahdin ja pakokauhu jäykisti kehoni, ”ystäväni! Hän on vaarassa, meidän täytyy mennä…”

”Linda, Linda, Linda”, Joonas hyssytteli, ”kaikki hyvin, muista hengittää. Juuli on kunnossa, kaikki on hyvin.”

Päätin totella Joonasta ja otin muutaman hätäisen henkäyksen. Olin huojentunut ja erittäin uupunut. Katsoin, kuinka taivas muuttui auringon laskiessa vaaleanpunaiseksi. Kylmä syystuuli puhalsi, mutta Joonaksesta huokuva usva piti minut lämpimänä. Lopulta nukahdin. Viimeisenä muistikuvana huomasin, että Joonas nosti minut syliinsä ja heijasi kuin pientä lasta. Reagointitavassa oli jotain tuttua, mutta aivoni olivat niin kohmeessa, etten osannut yhdistää sitä kehenkään.

Jatkuu

Aamu

En ole mikään jauhopeukalo, mutta pitsaa osaan tehdä :D niinpä tein tänä aamuna pitsaa.

                              
                                         Ananaspitsa uunissa.

                                          Meetvursti-oliivi :)

                                         Kesäkurpitsa omalta kasvimaalta :P

                                         Pitsan jälkeen lähdin lenkille.

                                         Lintuja tiellä

                                           Ja nyt teen korjauksia tekstiini :)