9. Luvun jatkoa

Anita

Seisoin Patrikin huoneen oven edessä. Käteni nousi jo ties kuinka monennen kerran. Puristin sen nyrkkiin ja yritin saada sen osumaan Patrikin oveen, mutta käsi jäi leijumaan ilmaan. Huokaisin. Painoin nyrkin äänettömästi ovea vasten ja purin huultani.

Mitä voin sanoa Patrikille?

Se oli niin lähellä, niin tuskastuttavan lähellä, että tunsin suunnatonta turhautumista. Olin jo melkein Lindaksi tunnistamani hahmon ja sen pahuksen siepparin alapuolella, kun Linda hyppäsi. Sitten en voinut kuin katsella, kuinka Linda lipui kauas näköpiiristäni.

Olin niin pettynyt, että oman epäonnistumiseni myöntäminen oli vaikeaa jopa itselleni. Ovi heilahti auki edessäni ja liikahdin automaattisesti taaksepäin. Omaan hiljaiseen tilaani tunkeutunut ovi rikkoi pääni sisällä pysyneen rauhan ja hiljaisuuden. Olin kuollut, mutta kaikkea muuta kuin lepäämässä rauhassa.

”Anita?” Patrik kysyi ja katsoi automaattisesti ympärilleen.

”Myöhästyin”, henkäisin väsyneenä ja turhautuneena, ”löysin hänet. Mutta sieppari vei hänet mukaansa.”

Patrikin suu muuttui viivaksi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Hän haroi hiuksiaan ja muodosti huulillaan hätäisiä sanoja, joista ei saanut mitään tolkkua.

”Patrik”, anelin, ”Patrik, ole niin kiltti ja sano minulle jotain. Purskauta ulos mitä tahansa. En kestä nähdä sinua tuollaisena.” Laskin käteni Patrikin olkapäille ja katsoin häntä suoraan silmiin. ”Patrik, sinun täytyy rauhoittua. Saat vaikka huutaa minulle päin kasvoja, mutta sinun täytyy lopettaa tuo kohtaus, jonka vallassa tällä hetkellä olet.”

Tuntui kuin olisin puhunut linnunpelättimelle, jota tuuli riepotti huoneen toiselta puolelta toiselle. Tuuppasin Patrikin seinän läpi istumaan säkkituoliinsa. ”Patrik. Puhu minulle.” Kesti jonkin aikaa, kun käskyni löysi Patrikin suunniltaan joutuneen olomuodon ja veljeni lysähti maahan säkkituolilta. Hän tuijotti seinää edessään ja sanoi jotain.

”Mitä?” Otin muutaman askeleen Patrikia kohti. ”Mitä sinä sanoit?” Patrik toisti sanat jälleen, mutta edelleen aivan liian hiljaa. Istuin aivan veljeni viereen lattialle. Patrik ei vieläkään nostanut katsettaan lattian ja seinän välimaastosta. Hän henkäisi ja tiesin, että hän olisi itkenyt, jos olisi kyennyt.  Hiljaisuuden laskeutuessa huoneeseen ainoa ääni oli Patrikista silloin tällöin kuuluva sanaparsi, joka jäi leijumaan tyhjyyteen.

”Minun syytäni. Minun. Syytäni.”

Jatkuu