11. Luvun alku

Avasin silmäni. Makasin auton takapenkillä ilman mitään siteitä. Haukottelin ja huomasin, että ulkona satoi vettä. Pisarat täyttivät ikkunat vieressäni. Nousin pystyyn ja samassa kaikki muistui mieleeni. Siepparit. Juuli. Tapahtumat vierivät silmieni edessä kuin elokuva, jota kelattiin eteenpäin. Huokaisin ja katsoin hämilläni ympärilleni. Muistin olleeni Joonaksen kanssa, mutta missä hän oli nyt.

Kuin vastauksena kysymykseeni huomasin tumman hahmon lähestyvän juoksuaskelin autoa. Joonas avasi kuskinpuoleisen oven. Vettä tippui hieman penkille ja lattialle: ”Ai, oletkin hereillä.” Joonas oli tullut autoon hiljaa kuin kuiskaus.

”Joo”, vastasin, ”kiitos.”

Joonas hymyili minulle veijarimaista hymyään: ”Eipä kestä. Nyt kun olet hereillä, voisit tulla tänne etupenkille.”

Hyppäsin vaihdekepin yli, istuin pehmeälle istuimelle ja kiinnitin turvavyöni. ”Miten sinä löysit minut?”

”Helposti”, Joonas vastasi, ”olin joskus kauan, kauan sitten sieppari itsekin.”

Henkäisin kauhistuneena.

”Katsos, en tiennyt muutakaan elämäntapaa. Kun kuolin, sieppari löysi minut ja piti minusta huolta. Luulin, etten näkisi veljeäni enää ikinä. Ajattelin, että hän olisi jatkanut toiseen ulottuvuuteen.” Joonas hymyili minulle: ”Mutta hänkin halusi jäädä tänne. Kenties emme saaneet elämästä tarpeeksi sitä eläessämme.”

”Veljesi?” kysyin.

”Niin, hän odottaa innokkaasti tapaamistasi. Ja hän on huolissaan sinusta. Vien sinut paikkaan, jossa vanhempani asuvat. Siskoni on siellä ja veljeni myös.”

Rähmä, ajattelin itsekseni. Miksi ihmeessä Joonaksen veli olisi huolissaan minusta ja odottaisi näkemistäni? Pudistin päätäni. Joonas katsoi minua hetken ymmällään ja käynnisti auton.

”Et tiedä kenestä puhun”, Joonas totesi, kun hiljaisuus jatkui.

”Pitäisikö minun sitten?” hämmästelin.

”Puhun Patrikista”, Joonas vastasi kääntämättä tällä kertaa katsettaan minuun. Tunsin kovan sykähdyksen sisälläni ja tunsin pelon pyörivän ympyrää vatsassani.

”Enpä tiedä”, mutisin. Minua alkoi itkettää. Käänsin katseen maahan ja purin huultani. Vaikka olin autossa Joonaksen kanssa, minusta tuntui tosi yksinäiseltä. ”En usko, että hän haluaa nähdä minua.”

”Siinä olet väärässä”, Joonas totesi pehmeästi. Kun uskalsin nostaa varovaisesti katsetta käsistäni, huomasin Joonaksen hymyilevän minulle rohkaisevasti. ”Olet niin väärässä.” Joonas kaarsi oikealle. Painauduin omaa istuintani vasten ja mietin Joonaksen sanoja. Halusin uskoa häntä. Samalla olin kuitenkin äärettömän huolissani edessä häämöttävästä kohtaamisesta Patrikin kanssa.

Entä, jos Joonas olisi väärässä? Mitä, jos Patrik ei haluaisi edes nähdä minua? Voisiko hän käännyttää minut kotiovellaan? Esittäisikö hän perheelleen, että kaikki on hyvin? Huutaisiko hän minulle sitten päin naamaa, kun olisimme kahden ja käskisi minua lähtemään vähin äänin? Nöyryytyksen pelko puristi sisuskalujani.

Jatkuu