tiistai 31. heinäkuuta 2012

8. Luku


Linda

Kiertelin kylpyhuoneessa vuoroin kasvavaa ja vuoroin pienenevää soikiota. Päätin lopulta palata siihen, mitä olin alun perin tekemässä, eli suuntasin suihkuun.  Minulle ei selvästikään riittänyt, että yksi aave sotki elämäni totaalisesti. Ehei, mitäs tuosta, kutsunpa seuraavaksi toisen aaveen yökylään. Enää tästä puuttuisi, että kutsuisin Sofian näihin kirottuihin pyjamabileisiini.

Voi luoja. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä jouduin osaksi tätä sirkusta?

Suljin suihkun, kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja kävelin huoneeseeni. Kaikki oli niin samalla tavalla kuin ennen, mutta samalla mikään ei ollut enää ennallaan. Huokaisin ja lysähdin istumaan sänkyni reunalle. Tiesin tarvitsevani taukoa, pitkää lomaa, jonka aikana voisin nollata ajatukseni tästä kaikesta. Siitä huolimatta pakotin itseni meikkaamaan ja laittamaan jotain säädyllisempää päälle. Töihin saapuminen pelkkä pyyhe ympärillä olisi voinut herättää pientä paheksuntaa.

Lukitessani ulko-ovea tein samalla pakosuunnitelmaa illaksi. Töiden jälkeen lähtisin kotiin. Vanhempani varmaan ajattelivat, etten ollut yhtään itsenäistynyt asuessani Niinan kanssa. He taatusti luulivat, että Niina oli tehnyt kaikkensa eteeni. Mutta asia ei suinkaan ollut näin, Niinan kanssa eläminen oli ollut todellinen selviytymiskoulutus. Mistä puheen ollen, en ollut puhunut siskoni kanssa vähään aikaan. Ja edelliskertainen puhelu ei herättänyt iloisia muistoja, sillä olin vakuuttunut siitä, että uudessa asunnossani kolistellut olento olisi halunnut nylkeä minut elävältä.

Voisin soittaa Niinalle ”kaikki on nyt hyvin” – puhelun. Se varmaan piristäisi myös omaa mielialaani.
Töihin päästessäni pomoni tuli minua vastaan portaissa. Hän loi minuun arvioivan katseen päästä jalkoihin. Kaljuuntunut mies, jolle oli vuosien varrella muodostunut muutama pelastusrengas vatsan seutuville, katsoi minua tiukasti: ”Onko kaikki hyvin?”

Normaalisti olisi ollut hauskaa seurata, kuinka hänen viiksensä vipattivat puheen tahdissa. Tällä kertaa jouduin laskemaan katseeni jalkoihini. En todellakaan halunnut pomoni näkevän, kuinka kurjassa kunnossa olin. ”Kyllä. Kaikki hyvin.”

Kun hiljaisuutta jatkui epätavallisen pitkään, uskaltauduin nostamaan katsettani. Mies katsoi minua ja hänen silmistään paistoi huoli. Hänen suunsa mutristui: ”Näytät hieman sairaalta.”

Kiitos. Tuntuukin vähän siltä.

”Oletko varma, ettet halua päivän tai parin lepoa?” hän tivasi.

Uskomatonta. ”En, olen varma, että pärjään.” Sääli, ettei valhe kuulostanut uskottavalta edes omissa korvissani.

”Linda, alat muuttua kalvakasta vihertäväksi”, pomoni henkäisi kauhuissaan, ”et todellakaan ole työkunnossa.”

Koko kehoni tärisi shokkitilassa, tunsin hien puskevan ohuen meikkikerrokseni läpi ja huomasin ympäristön sumenevan. Tiesin, mistä oli kyse. Sydämeni hakkasi kuin adrenaliinipiikin jäljiltä ja korvissani alkoi voimakas ininä. Tiesin, mihin tila johtaisi, jos en toimisi nopeasti. Kyykistyin ulkoseinää vasten ja painoin pääni polvieni väliin.     

”Nähdään sitten, kun voit paremmin.” Pomoni halusi äänensävyllään ilmaista, että asiasta ei enää keskusteltaisi. Hänen puheensa kuului päässäni hiljaisena huminana. Ihan kuin joku olisi kääntänyt volyyminappulasta ympäristön äänet hiljaisemmalle. Sen sijaan kehoni sisäiset äänet voimistuivat. Kuulin sykkeeni voimakkaana ja korvieni ininä tuntui vain pahenevan.

Vielä painottaakseen sanojaan pomoni käveli ylväästi toimituksen sisätiloihin ja antoi oven heilahtaa kiinni perässään.

Varauduin hätäsuunnitelmaani. Lepäsin, kunnes olin varma siitä, että pystyin kävelemään. Hoipertelin rautatieasemalle. Korvissani soi edelleen, mutta ininä oli jo paljon heikompaa. Junaan päästyäni painoin pääni polvieni väliin ja yritin olla välittämättä kanssamatkustajien tuijotuksesta.

Junan nytkähtäessä liikkeelle tunsin lapsellisen riemuntunteen täyttävän koko kehoni. Vaikka tiesin, että maisemanmuutos ei muuttaisi mitään pysyvästi, ajatus kotiseudusta tuntui ihanalta pakomatkalta. Kun oloni oli lähes normaali, nojasin päätäni tuolin pehmustetta vasten ja suljin silmäni. Onnekseni heräsin jo muutamaa pysäkkiä etuajassa. Katselin ulos kolkkoon ilmaan. Kylmä tuulahdus seuraavalla pysäkillä tunkeutui junan osastojen läpi. Kiedoin takkia tiukemmin ympärilleni.

Kun pääsin pois junasta, tuuli tervehti minua riepottamalla takkiani. Päivä oli pilvinen ja tuulinen, eli täydellinen päivä mököttämiselle. Suunnitelmiani seuraten lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan vanhempieni talosta ja pysähdyin hetkeksi Sofian entisen kodin kohdalla. Vaikka minulla oli sellainen aavistus, että Sofia ei kummitellut vanhempiensa luona, tunsin kuitenkin kylmän puistatuksen, joka pakotti jatkamaan eteenpäin.

Kävelin tuttua reittiä eteenpäin kiinnittämättä juurikaan huomiota ohikulkeviin ihmisiin tai paikkoihin, jotka ohitin. Kuljin hieman kyyryssä ja pohdin, milloin sade pääsisi yllättämään. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta pilvet taivaalta eivät toisaalta kadonneet minnekään.

Pieni taajama jäi taakse ja sen jälkeen edessäni avautui metsämaisema. Lähdin kävelemään hiekkatietä eteenpäin. Muistin ulkoa lähes jokaisen askeleen. Etenin metsään johtavalle kinttupolulle ja jatkoin matkaani väistellen puiden juuria ja kookkaita kiviä. Maasto kohosi ylöspäin ja olin kallion tyvessä.

Lähdin kulkemaan kalliota ylöspäin ohutta polkua pitkin. Pienempänä olin seikkaillut täällä monet kerrat Niinan kanssa. Leikimme vuorikiipeilijöitä, joiden suuri päämäärä oli valloittaa Andit. Kallion huipulla oli tasaista. Sammalmättäät, koivut ja kieroon kasvaneet pienet männyt toivat eloa muuten karuun ympäristöön.

Istuin nojaamaan yhtä mäntyä vasten ja jäin ihailemaan maisemaa edessäni. Kallion laelta näkyi metsää sekä taajama. Minä ja Niina emme koskaan saaneet mennä kallion reunaa lähellekään. Jotenkin sitä nyt vasta ymmärsi, millainen pudotus alas oli. Pienempänä kaikki tuntui pumpulilta ja kuvittelimme, ettei meille koskaan kävisi kuinkaan.

Mietin jälleen Patrikia.

Mitä hänelle tapahtui? Miksi hänen elämänsä katkesi niin varhain? Pohdin, mahtoiko Patrik olla katkeroitunut kohtalostaan. Olisiko hän halunnut enemmän ihmiselämältään? Tuulenvire heilutti koivun oksia ja sai lehdet värisemään auringon loisteessa.

Kas vain, pilvessä oli kuin olikin rako.

Vaikka paistetta ei kestänyt kuin hetkisen, kurkotin kasvoni ylös kohti aurinkoa ja tunsin ihoni imevän auringon loistetta itseensä. Lämpö tulvi kehooni aaltoina. Pilven tullessa auringon eteen otin puhelimen käteeni ja soitin Niinalle.

”Moi!” Niina vastasi.

”No moi”, totesin, ”ajattelin vain kertoa, että täällä on kaikki hyvin. Sain tosin hieman sairaslomaa töistä.”

”Oletko kipeä?”

”En varsinaisesti”, vastasin, ”olo on vain hieman hutera. Ja sekainen.”

”Linda, oletko kunnossa?” Hätäiset puheeni kummituksista eivät saaneet siskoani järkkymään, mutta kun vakuutin olevani kunnossa, hän huolestui tosissaan.

”Kyllä olen”, huokaisin, ”kunhan saan elämäni järjestykseen.”

”Mitä tarkoitat? Onko sinulla mieshuolia?”

”Ei varsinaisesti”, huokaisin, ”tai no, hän vähän niin kuin katosi pois kuvioista.”

”Oi, no ymmärrän, miksi tarvitset sairaslomaa”, Niina henkäisi ja kuulosti siltä, että hän oli aidosti pahoillaan.

Lopetin puhelun hieman sen jälkeen. En halunnut kertoa Niinalle, että olin taas kaikonnut asunnostani. Sitä paitsi, palaisin kotiin muutaman tunnin päästä taajamajunalla.

Kuulin takaani risun naksahduksen ja käännyin katsomaan taakseni. Tyyni olotilani haihtui kuin seinään. Ponkaisin ylös männyn luota ja peruutin vaistomaisesti askeleen lähemmäs kallion reunaa.

”Hei vain, Linda.”

Tuntui kuin painajaisuneni olisi jollain kierolla tavalla tunkeutunut todellisuuteeni. Sofia seisoi edessäni rauhallinen ilme kasvoillaan, mutta hänen punaisissa silmissään oli uhkaava katse. Sillä hetkellä tajusin, etten selviäsi tästä elossa ilman jonkinlaista ihmettä. Ainoa toivonkipinäni oli, että voisin anella kivutonta kuolemaa. Sofian katseesta päättelin, että sellaista ei kuitenkaan olisi tulossa.

Patrik oli lähtenyt, koska oli ajatellut säästävänsä minut tältä kaikelta. Hän oli kuvitellut, että voisin vain unohtaa kaiken, mitä olin nähnyt ja kokenut. Tästä tosiseikasta huolimatta en pystynyt kantamaan kaunaa Patrikille edes silloin, kun tiesin, että hän oli välillisesti aiheuttanut kuolemani.

Sofian ottaessa hitaita ja harkittuja askeleita minua kohti tiesin, että kuolemani tulisi olemaan hidas ja tuskallinen. Välillä Sofia pysähtyi tarkkaillakseen reaktiotani, otti askeleen sivulle, pysähtyi, lähestyi jälleen minua ja otti pienen askeleen taaksepäin.

Sinä epäonnistuit, Patrik.
Epäonnistuit täysin.

Summer paradise in Finland







































sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Dekkari 1. Luvun loppu


Nykyhetki


Tämä oli viimeinen pisara. En voi hyväksyä tällaista käytöstä.

Tuijotin tietokoneen näyttöä ärtymyksen vallassa. En jaksanut edes suuttua, koska koin, että pila ei ollut edes niin suuren tuntemuksen arvoinen. Sen sijaan koin ärtymystä.

”Kuole, hullu työnarkomaani.”

Tiesin, keneltä sähköpostiviesti oli lähetetty. Se oli taatusti oppilaaltani, Timolta. Oli juuri hänen tapaistaan kirjoittaa minusta jotain noin hävytöntä. Sitä paitsi en ollut työnarkomaani. Itse asiassa työni alakoulun opettajana hetkautti minua pelottavan vähän. Tiesin, että minun olisi pitänyt rakastaa työtäni. Jostain kumman syystä muut ihmiset hokivat, että työstään pitää nauttia.

Miksi minä puolestaan teen paskaduunia saadakseni rahaa elämiseeni? Minusta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Minusta ei olisi kai periaatteessa pitänyt tulla mitään. Silloin, kun muut lapset hehkuttivat: ”Minusta tulee palomies. Minusta tulee lääkäri! Minusta tulee juristi.” Silloin minä ajattelin: Kiasus, teen mitä tahansa hommaa, jos annatte minun olla rauhassa.

Joten, kappas vain, näin siinä sitten kävi. En tosin suhtaudu jokaiseen elämäni osaan yhtä välinpitämättömästi. Minulla on ihana perhe, upeita ystäviä ja kaunis talo. Niin, en vain ole työihminen, siinä kaikki. Varsinkaan niinä päivinä, kun saan oppilailtani värikästä sähköpostia.

Suljin tietokoneeni ja haroin hiuksiani. Timo ansaitsisi kunnon kurinpalautuksen. Mitä ihmettä sen pojan kanssa voi tehdä? Hän oli ollut todellinen maanvaiva siitä asti, kun kouluun tuli. Ja nyt hän oli luokallani, eli viidennellä. Tervetuloa Annen luokalle, esimurrosikäisten taivaaseen keskelle oppilaita, jotka eivät ole vielä oppineet pesemään kainaloitaan aamuisin ja haisivat eilisen päivän likapyykille.

Kuulin oven aukeavan eteisessä ja kävelin tulijoita vastaan. Ovesta rynnisti ensin rakas kuusivuotias poikani Ville, joka syntyi ensimmäisen avioliittoni aikana. Kunnes kuolema meidät erottaa -fraasi oli ollut hieman turha minun ja Kasperin häissä. Hyvä puoli oli kuitenkin se, että erosimme rauhallisissa merkeissä ja nyt Kasper auttoi minua silloin, kun apua tarvitsin. Me olimme hyviä ystäviä ja olin ilahtunut siitä, että tilanne suoristui mutkattomaksi näin nopeasti.

Villen perässä ovesta astui aviomieheni Petri. Hän olisi kovasti halunnut naimisiin jo nähtyään minut ensi kerran, mutta itselleni jäi naimisissa olosta sellaiset traumat, että pyysin häntä odottamaan, että olisin valmis siihen askeleeseen. Ja hän odotti juuri niin kauan kuin aikaa tarvitsin. Petri oli enkeli, todellinen taivaan lahja.

Petrin sylissä nukkui Tanja, rakas puolivuotiaamme. Neito oli yllättävän rauhallinen ottaen huomioon, että Petri ja Ville olivat taatusti melunneet matkan aikana. Ulkona satoi kaatamalla vettä, joten hain automaattisesti pyyhkeitä märälle kolmikolle.

”Sinähän näytät synkältä”, Petrin hymy haihtui.

”Yksi oppilaani lähetti minulle aika kurjan sähköpostin”, vastasin, ”pitää ottaa se huomenna puheeksi koulussa.”

Petri nyökkäsi ja auttoi riisumaan Tanjan ulkovaatteet. ”Haluatko kertoa enemmän siitä saamastasi sähköpostista?”

”En millään muotoa”, vastasin pitäen katseeni tyttäreni paksuissa, pienissä jaloissa, ”se ei ollut mitään, mistä pitäisi kuunnolla edes hermostua. Tällaista tämä vain on näiden esimurrosikäisten kanssa.”

Petri nyökkäsi. Hän itse oli autuaan tietämätön aiheesta, sillä hän työskenteli baarimikkona. Pohdin huvittuneena millainen uusi todellisuus Petrille aukeaisi, kun lapsemme lähestyisivät täysi-ikäisyyttä. Siinä tilanteessa hän saattaisi jopa kaivata vaipanvaihtoa.


Seija

”Hy-hyi helvetti.”

Se ei ollut kommentti, jonka halusin kuulla ensimmäisenä rikospaikalle saapuessani. Sydämeni pamppailin hieman normaalia ripeämpänä, kun astelin ohuen lumikerroksen peittämän kukkapenkin yli. Ensin näin kaksi kissaa, jotka makasivat elottomina maassa. Niiden tassut oli leikattu irti. Käpälän kohdalla oli punaista vereslihaa vasten törröttävä luu.

Kissojen vieressä makasi maassa pitkin pituuttaan arviolta kolmekymppinen nainen, jolla oli vaalea polkkatukka ja tummanpunaista huulipunaa. Naisen otsaan oli vedetty syvä viiltohaava ja naisen silmät tuijottivat elottomina kohti taivasta. Vatsassani velloi ja pelkäsin oksentavani. Tuollaisen julmuuden näkeminen rauhallisessa pihaidyllissä oli jotain sietämätöntä.

Pakotin itseni katsomaan taivaalle, jotta saisin mädän lihan hajun pois hengitysteistäni: ”Mitä täällä on tapahtunut?”

”Kissojen omistaja soitti hätänumeroon hieman puolenpäivän jälkeen. Ennen puhelun katkeamista hätäkeskus kuuli, kun nainen huusi puhelimeen ja seuraavassa hetkessä tuli hiljaista.” Riku puki suojahansikkaat käsiinsä ja nosti uhrin leukaa. Kaulassa oli syvä viilto, joka oli katkaissut verisuonet ja henkitorven. ”Tämä selittää sen, miksi uhri vain muuttui äänettömäksi.”

En voinut kuin ihailla Rikun tarkkuutta ja asiallisuutta. Sääli, että minulla ei ollut kuolinsyytutkijan vatsaa. Käännyin kannoillani ja huomasin Kasperin tulevan paikalle. Hän harppoi pitkiä askeleita ja pysähtyi ruumiin eteen: ”Voi vittu, me oltiin taas myöhässä.” Niin hänellä oli tapana todeta ruumiin luo saapuessaan.

”Minulle se on tietenkin onni”, Riku mutisi. Hän oli kumartunut keskittyneenä ruumiin puoleen. 

”Olisin työtön ilman näitä onnettomia tapauksia.”

”Helvetti soikoon”, Kasper kähisi lähtiessään kävelemään eteenpäin. Pysähdyimme uhrin talon rappusilla. ”Tämä saa minut kananlihalle.”

”Tiedän”, vastasin ja pyyhin hikeä otsaltani, ”ja niin lähellä Annen kotia. Meidän pitäisi soittaa hänelle.”

”Totta”, Kasper huohotti, ”tässä ei ollut amatööri asialla. Murhapaikka oli siisti kuin mikäkin leikkaussali.”

”Soita sinä”, kehotin, ”menen jututtamaan talon muita asukkeja. Naisen mies oli Nooran mukaan aivan shokissa.”

”Onko Noora sisällä nyt miehen kanssa?” Kasper kysyi hieman hätääntyneenä.

”Joo”, vastasin. Noora oli ohittanut ruumiin samalla päättäväisyydellä kuin laihduttaja kieltäytyy kekseistä. Omalle vatsalleni olisi ollut parempi seurata esimerkkiä, mutta valitettavasti Rikun kommentti sai minut hairahtamaan sivupoluille. ”Menen katsomaan, jos saisimme miehestä jotain irti.”

Kävelin taloon, joka oli selvästi rikkaiden ihmisten asuttama. Suuri piha-alue kalpeni jykevän eteisen rinnalla. Kävelin olohuoneeseen, missä kikkaratukkainen Noora istui yhdellä nojatuolilla ja järkyttynyt mies istui toisella nojatuolilla. Nooran hiukset olivat yhtä tottelemattomat kuin ennenkin. Tuntui aina yhtä koomiselta nähdä siististi pukeutunut, elegantti nainen, jonka hiukset näyttivät aina olevan pyörremyrskyn jäljiltä.

Noora hymyili nähdessään minut: ”Ja tässä on Seija Kirpiö.”

”Hei”, vastasin tökerösti, puristin miehen kättä, joka tärisi rajusti. Istuuduin sohvalle ja yritin luoda kasvoilleni ammattimaisen ilmeen, joka sopisi seuraavaan lauseeseeni paremmin kuin kasvoillani aikaisemmin loistanut Vihaan tätä puolta työssäni – ilme:

”Otan osaa menetykseenne.”


Kasper

Vastaa nyt, vastaa ole niin kiltti.

”Hei Kasper, mikä suo minulle tämän ilon?”

En osannut sanoin kuvailla, kuinka helpottunut olin kuullessani Annen äänen, jossa ei kuulunut yhtään pakokauhua. Olin niin onnellinen, että en saanut kunnolla henkeä. Taivuin kaksinkerroin ja mutisin tyytyväisenä kulahtaneita fraaseja, kuten ”luojan kiitos”.

”Kasper, onko jokin hätänä?” tällä kertaa Annen ääni oli hätääntynyt, mutta vain, koska hän luuli, että olin kenties saanut allergisen reaktion tai jotain muuta vastaavaa.

”Olen kunnossa”, henkäisin ja ajattelin olevani tupakan tarpeessa. ”Meillä on vaan käsillä kamala murha. Näyttää ammattilaisen tekemältä ja olemme nyt muutaman kilometrin päässä teiltä.”

Anne ei vastannut vähään aikaan mitään: ”Voi luoja.”

”Joo”, henkäisin, ”tee palvelus ja katso perheesi perään erityisen tarkkaan. En kestäisi, jos teille kävisi jotain.”

”Tietysti”, Anne sopersi, ”olethan varmasti kunnossa?”

En. ”Tietysti”, vastasin niin aidosti kuin mielentilaltani kykenin, ”mutta totta kai olisin tyytyväisempi, jos saisin laittaa muutaman yksikön vartioimaan teidän tonttia.”

”Olet mahdoton tapaus”, Anne huokaisi, ”enkä usko, että kyseessä on mikään sarjamurhaaja. Se saattoi hyvinkin olla yksittäinen tapaus. Sitä paitsi en ole huolissani, sillä te saatte hänet varmasti kiinni.”

”Varmasti”, naurahdin, ”en ole huolissani siitä, mutta pidä itsestäsi huolta joka tapauksessa.”

”Tietysti”, Anne vastasi, ”mutta nyt minun täytyy mennä, liha käryää uunissa. Jutellaan taas joku toinen kerta. Moikka!”

Anne sulki puhelun. Laskin puhelimen rintaani vasten ja vedin syvän henkäyksen. Olin aika varma, että Anne oli oikeassa. Halusin uskoa, että kyseessä oli henkilökohtaisin motiivein tehty murha.

Mutta entä, jos ei olisi?

Jatkuu

7. Luku

Aamulla herätessäni olin varma, että Joonas oli kadonnut yön aikana. Asuntoni oli tyhjä, seesteinen ja äänetön. Tyhjä lukuun ottamatta minua, seesteinen muuten kuin tunteideni puolesta ja äänetön siihen saakka, kunnes kompastuin lattialle jääneeseen tyynyyn ja kellahdin selälleni.

Keräilin ajatuksiani ja tuijotin kattoa. Auts. Mahtava alku päivälle.

Nousin ylös. Tunsin olevani kuin rikkoutunut jää. Ruumiissani oli hetki hetkeltä enemmän halkeamia, jotka muodostivat railoja kehooni. Pakotin itseni liikkeelle ja suuntasin kylpyhuoneeseen. Vuodin verta sisääni, ulkoisesti näytin melkein samalta kuin aina ennenkin. Silmäni olivat tosin tummat lähes kokonaan valvotun yön jäljiltä ja katsoessani kylpyhuoneen peiliin huomasin näyttäväni enemmän aaveelta kuin ihmiseltä.

Olin pelkkä varjo eloisasta tytöstä, joka sisälläni asusti, jossain hyvin syvällä. Kaukana pohjalla, minne ei riittänyt happea. Pieni tyttö sisälläni kitui. Heitin ajatukseni pois mielestäni ja lähdin harppomaan alakertaa kohti.

Kai tämä paha olo joskus helpottaisi, ajattelin. Pakko sen olisi joskus väistyä. En kai voisi kokea kurjuutta säälittävän loppuelämäni ajan. Huuliltani pääsi onneton naurahdus. Totuus kirpaisi melkein yhtä pahasti kuin Patrikin lähtö.

Kyllä voisin.

Kävelin portaat alas ja yllätyin nähdessäni Joonaksen keittiössä. Hän ei selvästi ollut yhtä äänekäs tapaus kuin Patrik. Joonas oli nostanut jalkansa pöydälle. Hänen maihinnousukenkänsä näyttivät mutaisilta, mutta en viitsinyt alkaa pitää hänelle hygienialuentoa.

”Huomenta”, Joonas mutisi ja silitti sylissään istuvaa palleroa. Hierottuani unia silmistäni totesin, että Leo kehräsi tyytyväisenä uuden aaveen sylissä. Katselin ympärilleni keittiössä ja huomasin pöydällä muutakin kuin Joonaksen jalat; silmänkantamattomiin tyhjiä viskipulloja. Herranjestas, juomamääränsä puolesta Joonaksen olisi pitänyt ensin kukkua hetki käkikellon lailla ja sammua tyytyväisenä tuntikausia sitten. Mutta siinä hän istui tyynenä, rauhallisena ja selväpäisenä omana itsenään.   

Joonas laski Leon lattialle, otti tupakka-askin taskustaan ja suuntasi ovesta ulos sanaa sanomatta. Tupakkaa ja viskiä, vieraani oli todellinen terveysintoilija. Itselleni oli täysin yhdentekevää, jos Joonas olisi päättänyt tyhjentää Patrikin viskivarastot. Eihän se minun huolenaiheeni ollut. Pohdin, miten niin erilaiset aaveet saattoivat ystävystyä keskenään. Oli vaikea kuvitella nuo kaksi pelaamassa korttia saman pöydän ääressä, katsomassa elokuvaa tai jotain muuta vastaavaa. Heissä ei tuntunut olevan mitään samaa.

Ehkä he juuri siksi viettivät aikaa yhdessä. Oli miten oli, palasin yläkertaan ja valmistauduin ottamaan erittäin pitkän suihkun. Suuri tavoitteeni oli, että kaikki huoleni voisivat vain huuhtoutua alas viemäristä. Suihkutila tuntui erittäin kylmältä. Viileät laatat pistelivät jalkapohjiani ja jouduin hieromaan käsiäni yhteen. Pohdin, että tarvitsisin suihkuuni ehdottomasti lattialämmityksen. Käänsin hanan auki ja laitoin käteni kylmän vesisuihkun alle.

Suuni vääntyi irvistykseen, kun kylmä vesi läpäisi ihoni. Jäinen virtaus tuntui selässäni asti ja huomasin väriseväni. Tunsin myös jalkojeni kastuvan, kiitos yli-innokkaiden vesipisaroiden. Odotettuani hetkisen jouduin paniikkiin. Normaalisti vesi lämpeni hetkessä, mutta nyt olin seissyt käsi ojossa jo hyvin pitkän aikaa. Joutuisinko kaiken päälle ottamaan kylmän suihkun juuri silloin, kun sitä vähiten tarvitsin?

Voi itku. Tämä ei todellakaan ollut minun päiväni.

”Eikö vesi lämpene?”

Tuntui kuin jääpuikko olisi lävistänyt minut. Kauhu iski niin voimakkaana, että pelkäsin menettäväni kehoni hallinnan. Henkäisin hätääntyneenä, kyykistyin pieneksi mytyksi ja laitoin kädet itseni suojaksi. ”Olet sairas! Mitä sinä teet täällä?”

Joonas nauroi huoneen toiselta puolelta: ”Katselen.”

”Idiootti!” manasin ja konttasin pyyhkeeni viereen. ”Häivy täältä!”

Joonas ei liikahtanutkaan: ”Älä viitsi.”

”Haluan, että lähdet!” huusin kurkku suorana.

Joonas ei vastannut. Hän käveli rauhallisesti eteeni. Hän seisoi paikoillaan hetken katsellen kasvojani kankaan läpi. Hurjasta illastaan huolimatta Joonas ei haissut hitustakaan alkoholille. Eikä hänen äskeinen tupakkansa haissut sen enempää. Ainoa tuoksu oli Joonaksen utuinen tuulahdus. ”Et ole kertonut kaikkea.”

Katsoin häntä ihmeissäni: ”Mitä sinä tuolla tarkoitit?”

”Sinä. Sinä ja Patrik.”

Oivallus Joonaksen mielessä kirpaisi syvältä. Rukoilin, että saisin tarpeeksi happea pinnallisesta henkäilystäni huolimatta. Pyörtymiskohtaus oli vähintä, mitä tähän tilanteeseen enää kaipasin.

”Silti hän jätti sinut”, Joonas jatkoi selvästi hämmentyneenä, ”miksi?”

Käänsin katseeni pois hänestä ja tuijottelin lattian laatoitusta. ”Haluan, että lähdet kodistani. Nyt heti.”

Joonas käveli huoneen seinää kohti, mutta pysähtyi äkisti. Kun hän kääntyi minua kohti, hänen kasvonsa näyttivät yllättävän tuskaisilta. ”Olen pahoillani.”

Sitten hän lipui seinän läpi. En pystynyt reagoimaan hänen lähtöönsä mitenkään. En sanonut hänelle mitään, en järjestänyt itku-potku-raivaria hänen tirkistelynsä takia. Jäin seisomaan keskelle kylpyhuonetta kuin ruumis. En tuntenut mitään, en miettinyt mitään. Minä vain seisoin keskellä tyhjyyttä omassa painajaisessani.   


Patrik

”MITÄ – SINÄ – OLET – TEHNYT?”

Tuntui kuin olisin jäänyt junan alle jokaisen sanan kohdalla. Sisareni oli pelottava ilmestys. Paljon maailmaa nähnyt nainen oli sullottu 16-vuotiaan ruumiiseen. Hänellä oli kokenut sielu, mutta nuoren neidon kasvot. Silmät, jotka olivat siniset kuin meri. Hiukset, jotka olivat kauniin vaaleat ja laineilla. Mutta tuolla hetkellä hänen kuvankauniit kasvonsa olivat täynnä suuttumusta ja turhautumista.

”Luulin sinun olevan paljon viisaampi!” Anita henkäisi. Kimeässä teinin äänessä väreili aikuisen auktoriteetti. ”En saata uskoa, että joku niin tyhmä kuin sinä, voisi olla pikkuveljeni.”

Niin. Hänen pikkuveljensä. Mieleeni muistui päivä, jona Anita kuoli. Se oli kamala päivä. Loputtoman surun hetkiä täynnä oleva kärsimysten alkusoitto, jonka jälkeen veljeni ei enää ikinä ollut oma itsensä. Tieto siitä, että solunsalpaajat eivät toimineet toivotulla tavalla, oli tullut vain muutamaa viikkoa aikaisemmin. Ymmärrys siitä, että syöpä lopulta nujertaisi isosiskomme. Kaamea ohikulkeva hetki, jonka aikana perheeni ymmärsi, että menettäisimme rakkaan esikoisemme.

Kyllä, se oli elämäni karmein päivä. Jopa oma ja veljeni kuolema jäi toiselle sijalle.

”Luulin toimivani oikein”, henkäisin ja yritin vältellä sisareni katsetta. En halunnut näyttää hänelle, että muistot olivat tulvineet varoittamatta mieleeni.

Anita huokaisi raskaasti ja istuutui tuolille: ”Tiedän sen, Patrik. Mutta teit silti tyhmästi.”

”Mitä minun olisi pitänyt tehdä?” kysyin. En pystynyt vieläkään kohtaamaan sisareni katsetta, joten tuijotin huoneen sinistä tapettia.

”Sinun pitäisi tuoda hänet tänne! Olet tehnyt hänelle hirviömäisen tempun. Se tyttö on siellä ypöyksin ja kuka tahansa aave voi mennä sinne.” Anita muuttui entistä kalpeammaksi. Kamala totuus putkahti hänen mieleensä. ”Joonas voi mennä sinne.”

Voi hitto. Joonas ja Linda samassa huoneessa, se olisi pahinta, mitä Lindalle voisi sattua. Siis, jos kostonhimoisia Sofian kaltaisia aaveita ei laskettu. Joonas ei ikinä tappaisi Lindaa, mutta yhdistelmä oli aivan liian kiusallinen. Häikäilemätön, ihmisiä hyväkseen käyttävä Joonas ja Linda-parka, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin Joonas kykeni. Olin onnistunut sotkemaan pakan tosi pahasti.

”Mitä ihmettä teen?” hätäilin samalla, kun Joonaksen ilkeä hymy kummitteli mielessäni.

Anita kohautti olkiaan: ”Et mitään.”

”Pakkohan minun on jotain tehdä! En voi jättää häntä sinne yksin.”

”Ensimmäiseksi: Jätit jo. Ja toiseksi, en sanonut, etten itse tekisi mitään tyttöystäväsi eteen.”

Tuijotin Anitaa epäuskoisena: ”Mitä ajat takaa?”

”No, tiedät, että olen paljon sinua nopeampi ja miellyttävämpi persoona”, Anita väläytti sädehtivän hymyn. ”Joten tietysti on ilmeistä, että minä haen hänet tänne.”

Äänetön narahdus sai meidät molemmat hiljenemään. Katseemme porautuivat ovelle. ”Hei vain teillekin”, tulija virnuili. ”Mikä nyt on? Näytätte siltä kuin olisitte nähneet aaveen.”

”Hei vaan”, vastasin ja toivoin, että veljeni antaisi minun jatkaa siitä, mihin Anitan kanssa jäin.

”Ei ole sinun tapaistasi jättää ihmisiä varmaan kuolemaan”, ovelta kuului murinaa. ”Varsinkin, kun koet jotain tunteita ylipäätään sitä tyttöä kohtaan.”

”Pää kiinni, Joonas”, Anita sihahti, ”tämä on minun ja Patrikin välinen asia.”

”Systeri”, Joonas henkäisi mairittelevasti, ”ethän heittäisi minua pois huoneestasi?”

”Tällä hetkellä houkutus on melkoinen”, Anita sähähti ja harppoi uhkaavasti Joonasta kohti.

”Hoi nuoriso!” äitimme ääni kuului alakerrasta, ”hiljempaa ääntä, kiitos!”

Koko perhe täynnä aaveita. Lindan paikka olisi ehdottomasti missä tahansa muualla kuin täällä. Äitini ja isäni asuivat edelleen vanhassa puutalossa, jossa olivat kuolleet vain hieman Anitan poismenon jälkeen. Minä ja veljeni olimme jollain ihmeen kaupalla onnistuneet pysymään elävien kirjoissa yllättävän pitkään. Ikävä ei hellittänyt, mutta tunsimme läheistemme läsnäolon kaiken aikaa.

Aloin taas pohtia, miksi Linda pystyi näkemään aaveita vastoin heidän omaa tahtoaan. Siitä kohtaa, missä sydämeni oli ennen sykkinyt, tuntui vihlaisevan kipu, kuin terävä veitsi olisi kirjoittanut Lindan nimen siihen. Minulla oli niin ikävä häntä. Tunsin olevani jälleen vain poika, joka itki isosiskonsa vuoteen äärellä.

En ikinä haluaisi katsoa kaukaa Lindan kuolemaa, kun se hetki pitkän ajan päästä koittaisi. Haluaisin olla hänen kanssaan ja ehkä, jos hän voi antaa minulle anteeksi, hän voisi sitten jäädä asumaan tänne meidän muiden kanssa. Tosin totta puhuakseni pohdin, voisiko Linda ikinä antaa minulle anteeksi. En pystynyt edes itse hyväksymään järjetöntä tekoani. Mitä oikein ajattelin?

Päätin jättää itseni sättimisen myöhemmäksi ja pakotin itseni ajattelemaan Lindaa. Linda, Linda, mitä ihmettä teen kanssasi. Kaikessa hiljaisuudessa Anita oli tullut minua lähemmäs: ”Menen hakemaan hänet.”

”Ei”, vastasin tiukasti ja kohtasin hänen katseensa. ”Minä palaan sinne. Jäämme sinne, molemmat.”

”Se on vaarallista”, Anita painotti, ”pelkään, että Linda on vaarassa. Se Sofia, josta kerroit...” Huomasin sivusilmällä, että Joonas höristi korviaan. ”En usko, että hän jättää tilaisuuden käyttämättä”, Anita jatkoi. ”Hän voi jo olla matkalla Lindan luo. Hänen tarvitsee tietää vain, että sinä olet poistunut maisemista. Usko minua, se nainen on talossasi salamana.”

”Hyvä on”, myönnyin lopulta, ”hae sinä hänet tänne, mutta vain väliaikaisesti. Me palaamme myöhemmin Lindan kotiin. Lindalla ei ole mitään hätää, kun hän on seurassani.”

”Sen kyllä uskon”, Anita vastasi, mutta en ollut varma, oliko hänen lauseensa sarkastinen heitto vai oliko hän tosissaan.

Anitan lähdettyä jäin kahden Joonaksen kanssa. ”Taisit käydä hänen luonaan?” varmistin.

Joonas nyökkäsi. Hän näytti vakavoituneen: ”Kuule, hän muuten kaipaa sinua.”

Käänsin katseeni jalkoihini: ”Valehtelet.”

”Valehtelen sinulle aika usein”, Joonas myönsi, ”mutta en valehtelisi tässä asiassa.”

Kun nostin katseeni, Joonas oli kadonnut. Suljin silmäni ja haravoin mielessäni koko talon. Anita oli jo lähtenyt, äiti ja isä olivat makuuhuoneessaan.

Joonas oli poissa.

Jatkuu