3. Luku

”Oh, Linda?” äitini puuskutti ovelta, ”miten sinä täällä? No jaa, ei kai sillä väliä.” Äitini levitti ruokaostokset keittiön pöydälle samalla, kun isä sytytti asuntoon valot. 

”Onko kaikki hyvin?” isä kysyi ja vilkuili minua huolestuneena. Tapoihini ei kuulunut, että ilmaannuin vanhempieni kotiin ilmoittamatta. ”Onko sinulla, vähän niin kuin”, isä tapaili sanoja, jolloin hänen kasvonsa alkoivat punertaa, ”öhmm, johtuuko tämä jostain miehestä?”

”Ei, isä”, vastasin varovasti hymyillen, ”kaipasin vain vähän taukoa asunnostani.”

”Ai”, äitini henkäisi yllättyneenä saatuaan viimeisen jogurttipurkin jääkaappiin, ”etkö viihtynyt siellä?”

”Kyse ei ole siitä”, vastasin kierrellen, ”tämä on vain niin suuri muutos ja olen tottunut varmaan liikaa Niinan seuraan.”

”Aiot siis muuttaa takaisin Niinan luo?” isä teki hätiköidyn johtopäätöksen.

”En aio”, vastasin ja jouduin miettimään hetken, mitä sanoisin, ”asuntoni vaatii vain hieman totuttelua.”

”Sehän on selvä”, äiti puuttui puheeseen ja pyyhälsi keittiön läpi olohuoneeseen, ”Linda, ylös sohvalta. Teen siihen sinulle pedin.”

Hyppäsin pois tieltä ja katselin sivusta, kun äiti petasi minulle makuupaikan. ”Kyllä minäkin voin auttaa…”

”Voi ei sinun tarvitse”, äiti huohotti, ”sinua ei ole paljoa kotona näkynyt sitten...”

”Toissaviikon”, isä murahti, ”mutta ei siinä mitään, kiva vain, kun käyt.”

Nukkumaan mennessä minulla oli huono omatunto. Ja minua nolotti. En pystynyt edes kertomaan vanhemmilleni yllätysvierailuni syytä. Tuijotin puutalon kattoa saamatta unta.  ”Olen naurettava”, kuiskasin Leolle, joka oli vielä hereillä, ”ehkä hätiköin.” Tein urhean päätöksen siinä hetkessä. Huomenna. Minä palaan kotiin huomenna.

”Ostit sitten kaksi päivää vanhaa maitoa?” äiti henkäisi aamiaisella ja katsoi isääni maitopurkki vaativasti kädessään.

”Minä voin hakea uuden purkin”, vastasin nopeasti ja nousin pöydästä, ”raitis ilma tekisi hyvää.”

Aurinko paistoi ja huomasin puiden lehtien siirtyneen vihreästä sävystä kohti oranssin ja punaisen värikirjoa. Menin tuttuun kauppaan ja lähdin etenemään kohti maitohyllyä. Pysähdyin kuullessani jonkun kutsuvan minua nimeltä.

”Linda! Oi, kuinka sinä olet kasvanut!”

Minua lähestynyt persoona oli kalanainen. Hän oli kaupungin suurin juorukello, joka pukeutui vuoden ympäri kulahtaneisiin pitkähihaisiin ja tuonakin aamuna hänellä oli hiuksissaan paplarit. Kalanaisella oli pullottavat, suuret silmät ja roikkuva iho. Hän oli pyylevä ja ylenkatsoi laihduttajia. Hän oli niin lahjakas juoruamisessa, että olisi voinut perustaa siitä lahkon tai kokonaisen uuden uskonnon.

”Ai hei!” tervehdin kohteliaasti ja mietin, miten voisin paeta paikalta.

”Ostit kuulemma sen talon.”

”Joo”, vastasin, ”pidin sijainnista ja…”

”Oletko järjiltäsi?” kalanainen sihahti ja tuuppasi minut päin keittohyllyä, ”miten edes sait sen talon ostettua?”

”Miten niin?” hämmästelin.

”Siellä”, kalanainen aloitti ja tuhahti, ”ei tässä.” Kalanainen raahasi minut kaupan hiljaisimpaan kolkkaan, laihdutustuotteiden luo. ”Siellä kummittelee.”

Silmäni pyöristyivät hämmästyksestä: ”Miten sinä tiedät siitä?”

”Minulla on lahja”, kalanainen totesi ja röyhisti rintaansa, ”osaan kaivaa totuuden ihmisistä. Mutta kerrohan, tyttökulta, mitä ihmettä teit, kun sait ostettua sen talon?”

”Kunpa tietäisin, mutta en tehnyt mitään ihmeellistä”, vastasin.

Kalanainen katsoi minua kummastuneena ja kiekaisi sitten viereen tulleelle naiselle: ”Turha toivo! Nuo laihdutuskeitot eivät sinua auta.” Nainen alkoi suuttuneena ladella sellaista kirosanojen ja ”miten sinä kehtaat” – lauserakenteiden paraatia, että kalanainen tarttui minua jälleen kädestä ja kiikutti minut Vain henkilökunnalle - kyltin eteen.    

”Tämä on hätätapaus”, kalanainen selitti avatessaan ripeästi oven ja kiskaistessaan minut sisälle. ”No niin”, kalanainen oli elementissään, hän pääsi kertomaan minulle mehukkaita juoruja ja taatusti odotti saavansa jotain vähintään yhtä jännittävää takaisin. ”Et siis tiennyt aaveesta?”

”En, ennen kuin”, aloitin, mutta suljin suuni saman tien.

Kalanaisen silmät kiilsivät innosta. Hän oli osunut kultasuoneen, tai hänen tapauksessaan kullattuun järveen tai - mereen. ”Olet siis nähnyt sen?”

”En ole”, vastasin.

”No jaa, älä välitä”, kalanainen henkäisi, ”kukaan ei ole. Mutta kukaan ei ole ennen ostanut asuntoa. Ei kukaan! Ei sen jälkeen, kun se mies kuoli siellä.”

Silmäni pyöristyivät: ”Sinä tiedät jotain salaisesta hiipparistani!”  

Kultameri täynnä harvinaisia koralleja. ”Tiedänpä hyvinkin”, kalanainen virnuili, ”siellä kuoli 28-vuotias mies. Eli vain pari vuotta sinua vanhempi.”

”Mihin hän oikein kuoli?” kysyin, vaikka se ei ollut aikomukseni.

”Voi en tiedä, eikä oikein kiinnostakaan”, kalanainen naurahti ja hänen hetulansa tärisi aaltomaisesti, ”mutta miesparan kerrotaan kummitelleen talossaan siitä lähtien. Ja siitä on pitkä aika. Kukaan ei ole häntä nähnyt, mutta moni kuullut. Huhut lähtivät liikkeelle nopeasti.” Kalanainen piti lyhyen tauon ilmeisen ylpeänä tietomäärästään. Ja lähetystyöstään. Sitten hän katsoi minua uteliaana: ”Miten edes uskalsit ostaa sen kaikkien niiden huhujen jälkeen?”

”En kuullut mitään huhuja”, huokaisin, ”ja nyt olen jo kiintynyt siihen taloon.”

Kalanainen henkäisi kauhusta: ”Älä sano lapsikulta, että aiot mennä sinne vielä takaisin!”

Nyökkäsin: ”Onhan se hullua, mutta se tuntuu järkevältä.”

 

”Tai todella tyhmältä”, kalanainen henkäisi, ”mies tekee taatusti kaikkensa, jotta saisi sinut savustettua pois talosta. Siihen asti”, kalanainen katsoi minua tiukasti, ”pidä itsestäsi huolta.” Sen sanottuaan kalanainen harppoi ovelle ja jätti minut henkilökunnan tilaan. Otin muutaman syvän hengenvedon ja kiiruhdin ulos ovesta.

”Linda! Mistä sinä ilmestyit?”

Hätkähdin tuttua ääntä: ”Ai hei, Sofia.” Tunsin Sofian aika huonosti, koska pyörimme lukiossa eri porukoissa ja lukion jälkeen emme olleet pitäneet mitään yhteyttä. Kaikesta huolimatta Sofia näytti olevan yllättävän innoissaan minut nähdessään.

”Kuulin, että muutit omillesi”, Sofia iloitsi, ”voinko tulla katsomaan asuntoasi?”

”Mikäs siinä”, vastasin kummastuneena. Sofia ei kuulostanut lainkaan omalta itseltään. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä noin riippuvaisena. Kenties hänellä on jotain poikahuolia, pohdin itsekseni, ja nyt hän yrittää täyttää päivänsä kaikella mahdollisella, jolloin jopa minun seurani käy.

Syötyäni aamiaisen vanhempieni luona lähdin Sofia perässäni kohti kotiani. Kotiovella puhelimeni soi vaativasti ja käännyin Sofian puoleen: ”Ihan pieni hetki. Hei äiti!”

”Hei, lähdit niin kiireellä, etten ehtinyt sanoa mitään. Juuli on soitellut perääsi. Hän menee Sofian hautajaisiin lauantaina ja kyseli sinua mukaansa.”

”Hautajaisiin?” sain ähkäistyä.

”Niin, se luokkalaisesi Sofia. Joku hullu kävi hänen kimppuunsa keskellä yötä. Eikö olekin kamalaa? Lupaa, ettet liiku keskellä yötä missään. En kestäisi, jos sinulle sattuisi jotain.”

Tuntui kuin hengitykseni olisi tukittu likaisella käsineellä: ”Lupaan.” Vilkuilin sivusilmällä Sofiaa, joka katsoi minua vaativan odottavasti. ”Äiti, minun täytyy nyt lopettaa. Jutellaan taas. Hei.” Suljin puhelimen ja käännyin suoraan Sofiaa päin: ”Taisit kuulla tuon keskustelun?”

Sofia oli kääntynyt jonnekin omiin ajatuksiinsa. Hän tuntui katsovan minua lasittuneella katseella, mutta hänen persoonansa näytti olevan hetken jossain aivan muualla. Lopulta katse terävöityi ja Sofian silmät tuntuivat katsovan suoraan lävitseni: ”Kyllä.” Sofia otti askeleen minua päin, jolloin peruutin vaistomaisesti seinää vasten. Sofian silmät kiiluivat punaisina kuin oudot jalokivet, jotka oli asetettu silmien paikalle. Jalokivissä oli hullun kiilto. Mietin kuumeisesti, miten en ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota hänen silmiinsä.

”Ik-ävä kuulla, että sinulle tapahtui niin”, uikutin saadakseni lisää aikaa.

Sofia pysähtyi ja vajosi hetkeksi takaisin omiin ajatuksiinsa. ”Niin”, sitten hän taas kohdisti katseensa suoraan minuun, ”mutta onneksi voin kostaa. Kaikille. Kostaa moninkertaisesti sen, mitä minulle tapahtui.” Sofian hymy leveni virnistykseksi, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja valmistautui täräyttämään sillä minua. 

Minun tarinaani ei pitäisi koskaan kertoa. Ja kukaan ei tähän asti olekaan kertonut, lukuun ottamatta huhuja, jotka ovat minulle kuin viihdettä parhaaseen katseluaikaan. Vain harvat niistä ovat totta. Hämmästyin, kun joku ihan oikeasti osti asuntoni. Se oli aika mielenkiintoinen näky. Nuori blondi näki kovasti vaivaa, osti tänne jopa uudet verhot ja television.

Blondi on ollut poissa nyt 17 tuntia. Hän oli yllättävän sitkeä, täytyy myöntää. Yleensä en pääse leikkimään kuurupiiloa kenenkään kanssa.  Kolahdus sai minut palaamaan pois mietteistäni. Ovesta päästettiin Leo sisään. Kas, kas, saan kenties seurata blondin paluuta. Leo vilkaisee minua ja pakenee nojatuolin alle. Mm, ei ole ensimmäinen kerta, joten en pahastu. Kävelen hitaasti ikkunaan ja vilkaisen ulos. Haluaisin kovasti tietää, mitä blondille tapahtui. Ah, siinä hän onkin… mutta, kenen kanssa hän juttelee?

Oho, hän ei ole ennen tuonutkaan tänne tällaisia vieraita. Blondille ei näköjään riittänyt, että hän asuu aaveen kanssa. Nyt näyttäisi siltä, että hän yrittää raahata demonia sisään. Selkeistä ääriviivoista päätellen aika tuoretta demonia vielä kaiken lisäksi. Se on ollut kuolleena ehkä vain viikon tai pari. Seuraan hetken aikaa pihalla olevaa kissa ja hiiri - leikkiä, mutta minun käy blondia sääliksi. Tiedän, miten tuo ottelu päättyy, ellen hieman sekoita pakkaa. Minne se Leo luikahti?

Avasin ikkunan ja jatkoin Leon etsimistä. Kis, kis, kis, tules tänne pikku kisu. Nostin Leon varovasti ylös. Aave tuntuu suunnilleen samalta kuin viileä suihku ja koska kissat eivät omien kokemusteni mukaan pidä vedestä, pidin kissaa kädet suorina mahdollisimman kaukana itsestäni. Leo vinkaisi joutuessaan yläilmoihin. ”Anteeksi, tämä on sinulle varmasti yhtä epämiellyttävää kuin minullekin.” Otin muutaman varovaisen askeleen kohti ikkunaa ja annoin Leolle hieman vauhtia. Yksi kädenliike ja Leo lensi karvat pystyssä suoraan demonin niskaan.

”Aaaa, pääni!” Sofia huusi kurkku suorana, ”senkin pahansuopa katti!”

Tiesin, että minun olisi pitänyt juosta karkuun mahdollisimman kovaa, mutta välikohtaus sai minut jähmettymään paikoilleen. Sofia sai lopulta ravistettua Leon niskastaan ja syöksähti raivon vallassa minua kohti. Siinä samassa Sofia kuitenkin jähmettyi ilmaan kuin jääveistos ja käänsi hitaasti päänsä kohti kotini ikkunaa. Otin kädet pois suojaamasta päätäni ja katsoin hämmentyneenä, kuinka Sofia päästi pelästyneen sihahduksen ikkunaa päin ja katosi. Paikassa, jossa Sofia oli vain hetki sitten leijunut ilmassa, puhalsi vain syksyinen tuulenvire.

Ulko-ovi avautui naristen, jolloin Leo kipitti juoksujalkaa viereeni. Odotin, että joku ilmaantuisi ovelle, mutta mitään ei tapahtunut. Kesti jonkin aikaa ennen kuin sain jalkani jälleen tottelemaan minua. Tunsin sydämeni hakkaavan rintaani vasten, rukoilevan, etten menisi enää sisälle. Otin varovaisen askeleen ovea kohti. Kun mitään kamalaa ei tapahtunut, uskaltauduin ottamaan toisen askeleen ovea kohti. Kynnyksen kohdalla koin lyhyen epätoivoisen hetken. Tähyilin ympärilleni asunnossani kuin olisin pelännyt jonkun hyppäävän niskaani.

Kaikki kuitenkin näytti normaalilta. Jokin asunnossani oli kuitenkin peruuttamattomasti muuttunut. Tiesin, että asuntoni ei ollut tyhjä edes minun ollessa poissa sieltä. Lähes tunsin vieraan läsnäolon, kun kävelin varovaisesti eteisen läpi. Ovi sulkeutui kovaäänisesti takaani. Jouduin paniikkiin ja ryntäsin takaisin ovelle. Se oli lukossa. Riuhdoin kahvaa ja yritin avata lukkoa, mutta en pystynyt siihen. Yritin pitää ainakin mahdollisimman kovaa meteliä kolistelemalla ovea, jos joku vastaantulija kuulisi minut.

”Ei millään pahalla, mutta tuo näyttää vähän turhalta.”

Ääni oli ystävällinen, nuoren miehen ääni, jossa oli kuitenkin havaittavissa outoa ajattomuuden tunnetta. Lopetin kolistamisen, mutta pidin edelleen kiinni kahvasta. Katsoin poispäin ovesta, mutta en nähnyt ketään. Päästin irti kahvasta ja otin yhden mahdollisimman pitkän henkäyksen ennen kuin kävelin eteenpäin.   

”Voin muuttaa pois”, sopersin nopeasti ja tähyilin jonnekin kattoon.

”Se olisi ikävää.”

Hämmennyin, sillä en ollut varma, puhuivatko aaveet toisinaan ironisesti. Tuntui kuin olisin yrittänyt löytää olematonta ihmistä. Kääntyilin ja yritin löytää äänen lähdettä, mutta se tuntui turhalta. Lopulta tajusin, että ääni kantautui yläkerrasta.

”En halua, että muutat pois.” Ääni kuulosti vilpittömältä.

Onpas outoa, pohdin itsekseni. ”Mutta, miksi sitten ylipäätään säikyttelit? Etkö tehnyt sitä saadaksesi minut lähtemään?”

”Ei minulla ei mitään ihmisiä vastaan”, aave vastasi, ”ihan oikeasti. Ihmiset menettelevät kyllä. Mehän voimme olla, miten teillä niitä kutsutaan, kämppiksiä?”

”Kämppiksiä?” toistin kummastuneena ja pohdin, millaista olisi elää aaveen kämppiksenä. Kävelin portaiden alapäähän.

 

”Niin”, aave vastasi, ”sillä minulla ei ole aikomustakaan muuttaa pois täältä. Eikä ilmeisesti sinullakaan.”

Henkäisin syvään ja tunsin koko talon odottavan seuraavaa siirtoani. Kävelin portaat ylös ja silloin minä viimein näin hänet.

Jatkuu

Kesäkuulumisia

                                          Naapuriin on muuttanut ihana koiranpentu.

                                         Ystävykset : )

Kävin tänään pitkästä aikaa kirjastossa. Siellä liikkuessa tuntuu aina kuin kirjat heräisivät henkiin ja hyllyistä huokuisi vanhoja viisauksia. Tunsin alemmuudentunnetta katsoessani kaikkia niitä kirjoja. Suurenmoisia seikkailuja, upeita henkilöitä ja paikkoja, joita ei ole olemassa. Liu’utin sormeani kirjojen kansia pitkin ja pysähdyin yllättävän tutun nimen kohdalla. Otin kirjan hyllystä ja kääntelin sitä käsissäni. Jo kansi oli tuttu. Kirjaa katsoessani suuhuni tulvahti suklaan maku. Hmm, taisin nakertaa suklaata samalla, kun luin kyseistä kirjaa.

Luin takakannen varmuuden vuoksi. Oi kyllä, olen lukenut tämän kirjan. En lainannut kirjaa uudelleen vaan laitoin sen takaisin hyllyyn. Palasin kotiin erittäin hyvällä tuulella, vaikka säässä ei ollut hirveästi kehumista. Uudelleen löytämäni kirja toi mieleeni paljon hyviä muistoja.

2. Luku

Heräsin aamulla kankeana. Jokaiseen niveleeni koski ja niskani oli liekeissä. Venyttelin varovaisesti kipeitä hartioitani ja tunsin itkun puskevan suojamuurini läpi.

Yöni oli hirveä.

En ollut kuullut enää kammottavia ääniä, mutta olin pelännyt niitä niin paljon, että omien arvioideni mukaan kello oli reilusti yli viiden, kun aurinko alkoi nousta usvan takaa ja lopulta nukahdin. Siihen asti olin kyhjöttänyt nojatuolilla ja tärissyt. Sillä tiesin, ettei tämä kaikki ollut vain omaa kuvitelmaani. Ja minua pelotti. Aloin ensimmäistä kertaa tosissani harkita, että muuttaisin takaisin siskoni luokse.

Pyyhkäisin karanneen kyyneleen yöpaidan hihaan. Katsoin vasta ostamiani verhoja. Saattaa kuulostaa tekopyhältä, mutta ensimmäinen ajatukseni oli: ”En halua muuttaa. Ostin tänne uudet verhot.” Verhothan tietysti oikeuttavat sen, että melkein saan sydänkohtauksen joka halvatun ilta. Ne verhot merkitsivät minulle kuitenkin enemmän kuin mikään muu eloton asunnossani oli minulle merkinnyt.

En ole koskaan ennen asunut yksin. Tähän uuteen kotiini toin kaiken lapsuudenkodistani, osa tietysti kiersi siskoni asunnon kautta, mutta se ei muuta mitään. Kaikki, mitä näin ympärilläni oli kuulunut vanhaan kotiini. Lisäksi asunnossa oli ne kellarin ihmeelliset rojut, joista päätin hankkiutuvani vielä joskus eroon. Mutta verhot olin ostanut itse. Ostin nämä verhot kaikista maailman verhoista tähän asuntoon.

Huomasin, että minulla oli kiljuva nälkä, joten suuntasin ensimmäisenä keittiöön. Aluksi melko tilavasta keittiöstäni oli yllättäen tullut oudon ahdas, kiitos lipastoni, joka oli hölmösti keskellä lattiaa. Laitoin Leolle kissanruokaa ja siinä vaiheessa hämmästyin, ettei se ollut tullut minua vastaan koko aamuna. En tosin ollut pitkään kummastunut, sillä Leo-parka joutui myös valvomaan eilen tarpeettoman pitkään, koska olin niin levoton.

Aamuisessa päivänvalossa oli vaikea uskoa, että kaikki oudot tapahtumat eivät olleet vain ylikierroksilla laukkaavan mielikuvitukseni tuotetta. Mutta sitten pienet muistutukset talossa, kuten lipasto keskellä keittiötä, vihjaisivat aina lähes huomaamattomalla läsnäolollaan, että minun pitäisi olla kaiken aikaa varuillani. Syötyäni aamiaisen kävelin tarpeettoman hitaasti portaiden alapäähän.

Henkäisin syvään. Minun olisi kohdattava pelkoni ennen pitkää, en voisi lähteä kadulle kulahtaneessa yöpuvussa ja isoäidin kutomissa villasukissa.  ”Olet valmiina tai et”, henkäisin enemmän itselleni kuin kammotukselle yläkerrassa, ”minulla on asiaa yläkertaan.” Harpoin rappuset muutama kerralla ja havaitsin yläkerran olevan aivan yhtä eloton kuin aina ennenkin. Eloton ja siisti. Kuka tahansa yläkerrassani oli hiippaillut, kaikki tavarat olivat tismalleen niillä paikoilla joihin olin ne jättänyt. Löysin jopa mp3-soittimeni keskeltä lattiaa – juuri siitä, mihin olin sen jättänyt.

”Kun olet kerta noin hyvä säikyttelemään, voisit joskus auttaa minua siivoamisessa.”

Virnistin itselleni. Itsekseen puhuminen oli täysin järjetöntä, mutta jos yläkerrassani todella asusti joku, niin pitäisihän meidän sopia yhteisistä säännöistä. Menin vessaan ja pesin kasvoni kylmällä vedellä. ”Nyt on parempi”, tuumasin itsekseni. Vesi oli saanut uutta väriä poskilleni ja kun peilin edessä harjasin hiuksiani ja mietin, mitä tänään tekisin, keksin yllättäen loistavan suunnitelman. Vaihdettuani siis jotain mukavampaa päälle ja pestyäni hampaat kiiruhdin ulos ovesta ja tarkistin, että minulla oli Visa-kortti mukana.

Hyräilin matkallani kauppaan. Olin päättänyt asettua asuntooni vielä entistä enemmän, joten ajattelin ostaa television helpottamaan juurtumistani. Kaupassa totesin, että minun olisi pitänyt ottaa joku asiantuntija mukaan, sillä en ymmärtänyt myyjän selostuksista juuri mitään. Päädyin siis valitsemaan television, jossa oli nauhoittava digiboksi ja televisiosta tiesin sen verran, että sen kuva ei näkynyt mustavalkoisena. Se riitti minulle.

Kotona minulla riitti kiireitä, kun viimeistelin kirjoittamani artikkelin. Löysin muuten Leon, joka oli täysin kunnossa. Se oli vain nukkunut pidempään kuin sillä on ollut tapana. Kun tulin kaupasta, se kyyhötti nojatuolin alla. Ensin Leo venytteli hartaasti ja sitten se tuli innostuneena nuuhkimaan televisiota.

Illalla menin nukkumaan omaan sänkyyni enkä kuullut yhtään outoja ääniä. Itse asiassa aloin jo itsekin uskoa Niinan veikkaukseen siitä, että olen vain jännittynyt. Onhan elämässäni käynyt melkoinen käänne, kun asun yksin Leon kanssa. Päivä oli ollut todella aurinkoinen ja huoneeni tuntui saunalta, kun astuin sisään. Nukun mieluiten viileässä, kuumassa huoneessa nukkuminen tietää aina pitkälle valvottua yötä. Se oli pieni henkinen takapakki. Olin todella kuvitellut, että voisin nukkua edes yhden yön hyvin uudessa kodissani.

Avasin ikkunan ja laitoin yöpukuni tuulettumaan ikkunan kahvasta. Sen jälkeen kävin todella kylmässä suihkussa. Kalisin vetäessäni pyyhettä ympärilleni. Hain yöpukuni tuulettumasta ja puin sen päälleni. Yllättävää, tuumin itsekseni, en olisi uskonut, että se voisi tuntua näin viileältä ja ihanalta nopean tuuletuksen jälkeen.

Huomasin myös, että ikkunan avaaminen tuntui jopa hienommalta idealta kuin television ostaminen. Huone tosiaan oli jo hieman viileämpi. Laitoin herätyskellon soimaan ja kierähdin selkä ikkunaa päin. Jopa jokainen heikko tuulenvire, joka tuli sisään ikkunasta tuntui hierovan kipeitä hartioitani ja ärtynyttä niskaani. Kun lopulta nukahdin, näin unta, että leijailin tuulessa tuhansien höyhenten kanssa.

Aamulla heräsin siihen, että aurinko porotti selkääni ja huoneessa ei ollut läheskään niin viileää. Pohdin, kuinka kauan saisin loikoilla vielä siihen asti, että herätyskelloni pilaisi tämän muuten täydellisen hetken. Raotin toista silmääni ja katsoin herätyskelloa.  Siinä samassa pupillini pienenivät järkytyksestä ja henkäisin kauhusta.

Olen myöhässä.

Suurin piirtein lensin ylös sängystäni ja etsin hirveässä paniikissa päälleni puhtaat vaatteet. Olin nukkunut kaksi tuntia pommiin ja mietin järkyttyneenä, miten minulle saattoi käydä näin. Tulin siihen tulokseen, että olin varmaan unissani vahingossa asentanut herätyksen pois päältä. Sellainen varmasti onnistuisi minulta, eihän siihen vaadittaisi kuin napin painallus. Ennen kuin rynnistin ulos ovesta, huolehdin vielä, että Leolla oli tarpeeksi ruokaa ja vettä. Leo ei tuntunut olevan yhtään kummissaan siitä, että muutostani asti juoksin asunnossani päättömän kanan tavoin. Tuolle kissalle päivä oli aivan yhtä tavallinen kuin kaikki edellisetkin.

Toimituksessa päiväni oli… no, se ei alkanut hyvin, eikä se päättynytkään kovin hyvin.

Kun palasin kotiin, olin äärettömän väsynyt. Totesin kotimatkallani, ettei minulla ole kotona yhtään ruokaa. Laahustin sisälle ja laitoin valot huoneeseen. Alkuun minuun iski paniikki, sillä haistoin vastavalmistetun ruoan tuoksun. Kuulostelin, mutta mitään ääntä ei kuulunut. ”Huhuu?” huhuilin, mutta kukaan ei vastannut, paitsi Leo, jonka naukuminen kuului keittiön suunnalta. Jos Leo uskalsi keittiöön, ajattelin, niin uskallan minäkin. Helpotuin huomatessani, että keittiö oli samanlainen kuin lähtiessäni. Ainut ero oli höyryävä astia ja sen viereen jätetty lappu.

Hei Linda!

Niina soitti ja kertoi olevansa huolissaan sinusta.

Tässä vähän piristystä. Koeta kestää, olet rakas!

Rakkaudella äiti

Liikutuin ja helpotuin suunnattomasti äidin sanoista. Kenties Niina ei ollutkaan niin välinpitämätön pelkoani kohtaan, vaikka olin saanut eilisestä puhelusta sellaisen käsityksen. Söin lautasellisen nopeasti tyhjäksi, sillä minulla oli hirveä nälkä. Syötyäni pesin haarukat, veitset ja aloin pestä myös lautasta. Hyräilin pestessäni jotain kappaletta, jonka nimeä en millään muistanut. Hyräilyni loppui kuin seinään, kun kuulin jälleen selkeät askeleet yläkerrasta.

Tiputin pesemäni lautasen pesuveteen ja jähmetyin paikoilleni. Tällä kertaa askeleet lähtivät portaiden luota ja ne etenivät hitaasti kohti huonettani, joka oli aivan keittiön yläpuolella. En pystynyt liikkumaan ja tunsin kuinka jaloistani uhkasi loppua tunto.

”Mi-minä varoitan sinua!” kiljuin katolle.

Askeleet pysähtyivät.

“Älä tule yhtään lähemmäs! Kuulitko?”  Yläkerrassa olija olisi taatusti kuullut paniikilla höystetyn sopraanoni vaikka olisi pitänyt kuulosuojaimia päässään.

Ylhäällä liikkuja käveli jälleen. Leo juoksi keittiöön ja piiloutui lipaston alle. Keittiön yläpuolella askel seurasi hitaasti toista, kunnes hän oli aivan yläpuolellani. Tunsin sisuskalujeni valahtavan alemmas ja peruutin seinää vasten. Kyykistyin ja suojasin vaistonvaraisesti päätäni. Ylhäällä olija siirtyi jälleen. Hän pysähtyi vasta päästyään suoraan yläpuolelleni. Tuijotin kattoa ja pelkäsin, että joku voisi porautua sen läpi minä hetkenä hyvänsä.

”Älä tule tänne!” kiukun ja pelon sekainen huuto sai punertavat silmäni tiputtamaan kyyneleitä. Kuulin selvästi kuinka ylhäällä olija kyykistyi liioitellun hitaasti ja koputti kattoa.

Kop, kop, kop.

Kop, kop, kop. 

“Älä tule”, ääneni oli muuttunut pelkäksi uikutukseksi. Suljin silmäni. Minua ei ollut koskaan ennen pelottanut niin paljon.

Uskalsin avata silmäni vasta, kun ympäriltäni ei kuulunut äännähdystäkään. Leo ryömi pois lipaston alta, mutta katsoi niin epäilevästi yläkerran suuntaan, ettei minulle jäänyt kuin yksi vaihtoehto. Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin taas Niinalle.

”Noh?”

“Olen tosissani”, kuiskasin ja pelkäsin ääneni särkyvän, ”minun on pakko päästä pois täältä.”

”Voi luoja”, Niina henkäisi.

”Kuulostit paljon ymmärtäväisemmältä siinä viestissä, jonka äiti jätti”, marmatin.

”Missä viestissä?” Niina hämmästeli.

Urpo. “Olit kertonut äidille soitostani sinulle”, puhuin kuin nelivuotiaalle, “ja äiti tuli tuomaan mulle ruokaa.”

”Mistä oikein puhut? Puhuin äidin kanssa viimeksi viikko sitten. Hän on ollut tänään vierailemassa mummon luona, mutta palaavat kuulemma yöksi kotiin”, Niina valisti.

Tunsin jättäväni pari hengenvetoa väliin ja katsoin automaattisesti kattoon. ”Mihin aikaan lähtee viimeinen juna?”

”Siis mitä?”

“Viimeinen juna kotiin!” kiljuin puhelimeen, “ehdinkö vielä siihen?”

”Se lähtee puolen tunnin päästä, tietysti ehdit”, Niina vastasi. Hän ei selvästikään pysynyt ajatuksenjuoksuni mukana.

Otin mukaan käsilaukkuni ja etsin Leon kantokopan eteisestä. Leo olisi normaalisti ollut närkästynyt lähdöstä, mutta sekin oli selvästi pelästynyt yläkerrasta kuuluneita ääniä. Vedin syystakin niskaani, lukitsin oven perässäni ja lähdin tarpomaan kohti rautatieasemaa.

Junamatkani aikana ulkona alkoi sataa vettä. Tuijotin ulos lähes mitään näkemättä. Sormeni seurasi ikkunassa ohikiitäviä vesipisaroita, jotka venyivät kiemurteleviksi madoiksi. Nousin junasta tutulla pysäkillä. Kaivoin taskustani kotiavaimeni ja avasin oven pimeään huoneistoon. Päästin Leon vapaaksi ja lysähdin sohvalle nukkumaan. Heräsin paria tuntia myöhemmin oven avautuessa.

Jatkuu