Käänsin
katseeni ulos ikkunasta. Sade oli juuri taukoamassa. Ajoimme peltojen ja
metsikköjen ohi. Ruoho vilisi tien vieressä. Jonkin ajan kuluttua Joonas
kääntyi oikealle ja näin pienen lammen ja sen vieressä ihanan, punaisen
maalaistalon. Kyseessä oli kaksikerroksinen puutalo, jossa oli musta katto.
Listat olivat valkoiset ja talon edessä oli pikkuinen kuisti.
”Oi!”
henkäisin. ”Tämä paikka on upea.”
Joonas
ajoi talon taakse, missä oli autotalli. ”Kiva, jos pidät siitä”, hän naureskeli
ajaessaan auton parkkiin.
Nousin
ulos autosta ja katsoin autotallissa ympärilleni. ”Tämä on yksi sekaisemmista
autotalleista, jonka olen nähnyt.”
”Kiitoksia”,
Joonas totesi ja otti yhdeltä hyllyltä räsynuken, ”äitini ja isäni tykkäävät
keräillä kaikenlaista.” Joonas heilutteli nukkea kädessään. Annoin katseeni
tutkia paikkoja. Löysin vanhoja kodinkoneita, lehtileikkeitä ja kirjoja,
tuhansittain kirjoja.
”Haluat
varmaan nähdä muutankin kuin autotallin?” Joonas naureskeli. ”Tosin, jos pyydät
kauniisti, voimme pedata sinulle vuoteen myös tänne.”
”Olenko
jäämässä tänne?” hämmästelin.
”Vain
väliaikaisesti”, Joonas korjasi, ”tai niin kauaksi aikaa, kun voimme olla
varmoja, ettei Sofia osaa etsiä sinua. Mutta se ei ole tämän päivän murhe.”
Joonas harppoi ulkoilmaan ja huusi peräänsä: ”Ala tulla jo, homehdut sinne
vielä!”
Nauroin
vastaukseksi ja kävelin ulos. Katselin lumoutuneena pientä lampea ja sen vettä,
joka kimmelsi auringon loisteessa. Käännyin kertoakseni Joonakselle, kuinka
rakastin heidän pientä pihalampeaan, mutta hämmästyin, kun häntä ei näkynyt
missään. Sen sijaan, kun hetken katsoin ympärilleni pihalla, näin tutun hahmon
nojaavan yhtä haapaa vasten.
Hahmo
hymyili minulle. Jähmetyin ja tunsin sydämeni sukeltaneen näkemääni lampeen. En
tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. En voinut edes liikahtaa. Tuijotin vain
näkemääni hahmoa, joka seisoi edessäni lähes enkelimäisenä ilmestyksenä. Hahmo
alkoi lähestyä minua hitain askelin.
Tuijotin
aaveen tummia hiuksia ja tunsin kyynelten pyrkivän silmiini. Nieleskelin.
Patrik. Hän se todella oli. Hän oli ihan oikeasti tulossa minua kohti. Patrik
laski kätensä olkapäilleni ja katsoi minua huolestuneena päästä varpaisiin.
”Linda”,
Patrikin ääni kuulosti sulosoinnuilta huolen lisäämästä karheudesta huolimatta.
”Linda, olethan kunnossa?”
En
pystynyt vastaamaan. Nyökkäsin. Silloin Patrik veti minut halaukseen. ”Olen
niin pahoillani”, hän parahti, ”olen niin pahoillani.”
Hetkinen
hei, ajattelin itsekseni. Nyt jokin oli todella pahasti pielessä. Minunhan
pitäisi tässä olla pahoillaan. Patrikin kuului olla vihainen minulle, ei
itselleen. ”Ei”, henkäisin ja vetäydyin kauemmas. ”Patrik, minunhan tässä
pitäisi pyytää anteeksi.”
Patrik
katsoi minua äimistyneenä, mutta sitten vain huvittuneena: ”Senkin hupsu.” Hän
pörrötti hiuksiani.
”Mutta”,
änkytin, ”etkö lähtenyt juuri sen takia? Olit suuttunut minulle ja halusit
minut pois elämästäsi.”
”Voi
luoja”, Patrik henkäisi. Hän otti kasvoni käsiinsä. ”Linda, minä lähdin, koska
pelkäsin olevani sinulle riski. Mutta se oli tyhmää. Lähteminen oli
ajattelemattominta, mitä saatoin tehdä. Sinun ei olisi ikinä tarvinnut kokea
kaikkea tätä.” Hän hieroi pientä, lähes kadonnutta naarmua kädessäni, joka oli
tullut käteni vanginneista köysistä. ”Linda, en minä koskaan halunnut lähteä
sinun luotasi.”
Tunsin
jalkojeni muuttuvan nesteeksi: ”Enkä minä halunnut, että lähdet.”
Patrik
veti minut syleilyynsä. Tunsin viileän tyyneyden ja helpotuksen ympäröivän
minua kaikkialta. Vastasin halaukseen kiitollisena, en nimittäin luottanut
omiin jalkoihini enää ollenkaan. Olin kotona. Viimeinkin kotona.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti