10. Luku
Vaunut
kolisivat tietä vasten ja pikkukivet sinkoilivat pyörien väliköistä. Katsoin
edessäni makaavaa möykkyä, joka nousi istumaan. Kiljaisin. Yllätys oli niin
shokeeraava, että jouduin haukkomaan henkeäni jonkin aikaa. Minulle oli
sattunut kaikenlaista kamalaa koko päivän ajan ja silti tämä tilanne vei
minulta ilmat keuhkoista.
”Juuli?”
ähkäisin. ”Juuli, oletko se todella sinä?”
Punahiuksinen
tyttö nosti katseensa. Ruskeat silmät olivat täynnä kyyneliä ja tyttö näytti
hätääntyneeltä. Katsottuaan minua hetken hän iski kätensä suunsa eteen ja
tuijotti minua silmät suurina. ”Li-Linda! Ei voi olla.”
”Se
olen minä”, vakuutin ja konttasin ystäväni viereen. ”Näytät karsealta. Mitä
tapahtui?”
Juuli
päästi vahingoittunutta eläintä muistuttavan rääkäisyn ja heittäytyi minua
kohti. Kiedoin käteni Juulin ympärille ja silitin hänen selkäänsä. ”Ihan
rauhassa. Ei mitään kiirettä.” En tiedä, kuinka kauan puhelin Juulille
rauhoittavasti. Hän nyyhkytti ja tärisi. Suljin silmäni. Juuli-parka oli aivan
poissa tolaltaan.
”Mitä
ne ovat?” Juuli kysyi lopulta ja erkaantui halauksestani. ”Nuo olennot. Mitä ne
ovat?”
Otin
kiinni ystäväni olkapäistä ja katsoin häntä silmiin: ”Tätä on ehkä vaikea
uskoa, mutta nuo ovat aaveita.”
Juuli
tärisi: ”Mitä?”
”Aaveita”,
yritin pitää ääneni mahdollisimman rauhallisena, ”sinä näet ne vain, koska he
haluavat niin. Minä puolestaan näen ne aina.” Juuli avasi suunsa, mutta
jatkoin: ”Älä kysy, miksi. Vastaus on, etten tiedä. Mutta kaikki aaveet eivät
ole pahoja. Olet vain valitettavasti joutunut tekemisiin todella ikävien
aaveiden kanssa.”
”Sinua
ei näkynyt Sofian hautajaisissa”, Juuli töksäytti.
”Minun
ei tarvinnut”, henkäisin, ”näin Sofian muutenkin. Hänestä on tullut heidän
kaltaisensa.”
Nyökkäsin aavetta kohti, joka ohjasi hevosia. Juuli nielaisi ja
katsoi minua kauhuissaan: ”Linda, miten meille käy?”
Pudotin
käteni alas Juulin olkapäältä ja huokaisin: ”En tiedä. Minä en todellakaan
tiedä.” Laskin katseeni maahan ja tunsin itseni hyöyttömäksi. En voinut edes
pelastaa Juulia tältä epämiellyttävältä kohtalolta. Tunsin ystäväni kämmenen,
joka otti käteni käteensä. Kohotin katsettani ja näin, kuinka Juuli itki
kanssani.
Patrik
”Eikö
hän voisi auttaa meitä?”
”Ei!”
oli Anitan vastaus, ”liian vaarallista. En sotke Jania tähän!”
Heitin
käteni ilmaan. Anitan apu tuntui yhtä hyödyttömältä kuin omat vahvuuteni.
Tiesin, että hän ei antaisi miehensä vaikuttaa tapahtumiin, mutta jostain
syystä halusin kuitenkin yrittää. Katsoin Anitaa silmiin ja hän vastasi
katseeseeni. Sanaton viesti kertoi Anitalle, että olin juuri niin epätoivoinen
kuin annoin hänen ymmärtää. Katse häneltä takaisin oli täynnä ymmärrystä. Hän
tiesi tuskani ja lähes pystyi kokemaan sen joka solullaan.
”Tiedän,
että sinulla on vaikeaa”, Anita henkäisi ja käänsi katseensa poispäin minusta.
”Yritän kaikin voimin miettiä ratkaisua tähän tilanteeseen.”
”Emmekö
voisi vain mennä ja pelastaa häntä?” Yksinkertaista, mutta ei todellakaan
helppoa.
Anita
katsoi minua kuin seinähullua: ”Se on vaarallista ja turhaa. Sinut ja minut
tunnistetaan niissä piireissä. Pahimmassa tapauksessa Linda saattaisi kärsiä.”
Nielaisin.
Anita tiesi kantani asiaan. Mahdollisuus, että Lindalle kävisi jotain, pitäisi
mielestäni välttää millä tahansa keinolla. Raavin päätäni: ”Entä Joonas? Hän
oli ennen sieppari.”
Anita
naurahti: ”Hän varmaan innostuisikin. Mutta uskaltaako häntä lähettää
pelastustehtävään?”
”Linda
tietää hänet jo ennestään”, selostin, ”Linda tajuaisi lähteä mieluummin
Joonaksen matkaan kuin jäädä sieppareiden kynsiin. Joonas on ollut sieppari,
muut hänen kaltaisensa luulevat, että hän on vain etsimässä uutta valloitusta.”
Anitan
syy kääntyi hymyyn ja hän hihkaisi: ”Haen Joonaksen tänne heti.”
Anita
katosi alakertaan. Tunsin ilon purkautuvan sisältäni täyttäen huoneen jokaisen
sopukan. Ideani tuntui toimivalta. Mietin, kuinka ihanaa olisi pitää Lindaa
jälleen sylissäni. Kertoa hänelle, kuinka pahoillani olen kaikesta
tapahtuneesta. Ilon seassa tuntui myös piilotettua pelkoa. Voisiko Linda antaa
anteeksi? Haluaisiko hän enää olla kanssani? Olenko hänelle yhtä tärkeä kuin
hän on minulle?
Huokaisin
ja hieroin kasvojani. Anna Joonaksen onnistua, ajattelin itsekseni. Halusin
vastauksia. Janosin niitä. Kävelin huonetta ympäri, kunnes lattia tuntui
kuumenevan kiihtyvien askelteni tahdissa. Ryntäsin ulos huoneestani, pois
yläkerrasta, pois kodistani. Kävelin ulkona.
Ulkona
itsestäni. Ulkona Lindasta. Ulkona kaikesta.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti