Linda
Kärryt
pysähtyivät nopeasti. Minä ja Juuli kurkimme ulos häkistämme, mutta emme aluksi
nähneet ympärillämme muuta kuin pölyä. Sitten näkymä selkeni. Olimme jossain
kaupungissa, joka ei näyttänyt sijoittuvan 2000-luvulle. Huomasin nopeasti,
että kaikkialla näkyi aaveita, jotka eivät halunneet näyttäytyä muille.
Keskellä mukulakivitoria oli suuri koroke, jossa seisoi…
Juuli
henkäisi kauhuissaan ja huomasin tekeväni perässä samoin. ”Ovatko nuo ihmisiä?”
En edes huomannut, kuinka sanat karkasivat huuliltani. Korokkeella seisoi viisi
köytettyä tyttöä, joiden silmät oli peitetty. Tytöt oli sidottu kiinni puisiin
pylväisiin. Tärisin, kun vain ajattelin, että joutuisimme kohta samalle
näyttämölle jonon jatkoksi. Korokkeen vieressä parveili niin aaveita, jotka
halusivat näkyä ihmisille kuin myös aaveita, jotka eivät näkyneet.
Päättelin,
että näkyvät aaveet olivat sieppareita, jotka toimivat tämän ihmiskaupan
myyjinä. Aaveet, jotka eivät halunneet näkyä ihmisille, olivat tämän
ihmiskaupan ostajia. Jos en olisi ollut niin kauhuissani, olisin luultavasti
ihaillut vanhoja rakennuksia, jotka olivat säilyneet niin hyvin. Kaupunki
näytti todella vieraalta ja pohdinkin, mahdoimmeko olla paikassa, josta ihmiset
eivät tienneet. Kaikki ympärillämme näkyvät olennot ihmisistä lemmikkieläimiin
olivat aaveita.
Patrik
”Ja
minne sitten?”
Joonas
käänsi lähes kyllästyneeksi muuttuneen katseensa minuun. ”Oikealle. Ja jos
kysyt vielä kerran, leikkaan kielesi irti.”
Reilua,
ajattelin marssiessani hänen ja Anitan jäljessä. Olimme keskellä ei mitään
ilman mitään tietoa siitä, oliko Joonas oikeasti löytänyt Lindan jäljille, vai
oliko hän erehtynyt. Onneksi Joonas tiesi, etten häirinnyt häntä huvikseni vaan
olin äärettömän huolestunut Lindasta.
Linda
En
nähnyt mitään. Tunsin puun selkääni vasten ja tunsin köydet ympärilläni. Kuulin
muiden pelästyneiden tyttöjen hengenvedot ympärilläni. Tiesin, että Juuli oli
vieressäni vasemmalla puolellani. Ennen kuin silmäni sidottiin, olin nähnyt
vieressäni tytön, jolla oli vaaleat hiukset ja keltainen minihame. Hänen
jalkansa tärisivät.
Tunnit
kuluivat ja meitä tuijotettiin. En nähnyt silmilläni, mutta sen sijaan tunsin
jokaisen aaveen, joka tuli eteeni ja katsoi minua päästä jalkoihin. Kuulin
tyttöjen pelästyneet kiljahdukset, kun heidät vaihdettiin rahaksi. Rimpuilevat
tytöt raahattiin yksi kerrallaan pois lavalta. Lopulta meitä oli enää kolme.
Aaveiden
hälvetessä ympäriltämme Juulin hengitys vieressäni rauhoittui. Ilma viileni.
Hetkeksi, mutta vain hetkeksi, mieleni muuttui tyyneksi. Rauhallisuus kuitenkin
katosi, kun kuulin jälleen uuden aaveen lähestyvän.
”Mitäs
teillä olisi tänään tarjolla?”
”Kolme
kaunokaista”, joku sieppaajistamme vastasi.
Mies
veti ilmaa sisäänsä kuin olisi haistellut meitä. ”Ei mitenkään erityistä
porukkaa.” Askeleet pysähtyivät kohdallani ja sydämeni jätti lyönnin välistä.
”Tämä menettelee.” Aave otti kiinni leuastani ja nosti päätäni. Vapisin. ”Mutta
toisaalta”, aave laski kätensä ja kuulin hänen astelevan oikealle, ”tämä
hameneiti jotenkin vetoaa minuun.” Puristin silmiäni umpeen ja pitelin suutani
kiinni, etten huutaisi. Vieressäni seissyt tyttö raahattiin pois.
”Nosta
sen hametta!” sama sieppaaja huusi miehen perään.
Viimeisinä
asioina ennen kuin purskahdin itkuun ja nyyhkäyksiin, jotka peittivät muun
äänimaailmani, kuulin tytön huutavan ja askelten hiljenevän jonnekin kulman
taakse. Tärisin turvattomuudesta ja epävarmuudesta. Pelkäsin jo etukäteen
hetkeä, jolloin joutuisin eroon Juulista.
Aika
kului. Jäykistyin, kun seuraavan kerran kuulin askelia. Olin juuri nukahtamassa
puupylvästä vasten. Joku käveli kohti koroketta.
”Kas,
mitäs täällä?” kadulta kuului keski-ikäisen miehen ääni.
”Nämä
kaksi jäivät”, myyjä totesi, ”saat kaksi yhden hinnalla. Tunnin päästä pitäisi
tulla uusi kuorma.”
”Hmm”,
miesaave tuumi ja tiesin hänen katsovan minua ja Juulia päästä varpaisiin.
”Otan molemmat.”
En
tiennyt olisiko minun pitänyt tuntea helpotusta vai kauhua, kun minut ja Juuli
revittiin pois korokkeelta. Silmämme oli edelleen peitettyinä, kun miesaave raahasi
meitä kauemmas torilta. Jalkani sutivat maanpintaa vasten ja välimatkan
sieppaajiin kasvaessa aloin pyristellä entistä enemmän.
”Hyss”,
aave rauhoitteli, ”ota rauhallisesti.”
Pelkäsin
jo etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuisi. En halunnut nähdä aaveen punaisina
hehkuvia silmiä. Minua kauhistutti ajatus siitä, että joutuisin näkemään aaveen
punaisen usvan ja pelottavan hymyn hänen kasvoillaan. Tärisin.
Yhtäkkiä
aave pysähtyi. ”Sinä jäät tähän.” Kuulin Juulin huutavan vastalauseita ja
yritin epätoivoisesti saada sidettä pois silmiltäni. Räpyttelin hetken silmiäni
ja katsoin, kun auto kaahasi pois kujalta.
”Juuli!”
huusin hädissäni auton perään ja huomasin tärinän pahenevan. Istuin maahan ja
halasin itseäni. Itkin äänettömästi. Kylmä tuuli sai minut värisemään. Mietin
Juulin kamalaa kohtaloa ja sitä, mikä itseäni odottaisi. Tulisiko aave
takaisin? Voisinko paeta jonnekin? Takaani kuuluvat askeleet saivat minut
jäykistymään.
”Linda?”
Nyyhkäisin
jälleen, mutta tällä kertaa helpotuksesta. Aave, joka lähestyi minua, oli jo
ennestään tuttu. Ihailin aaveen ruskeita hiuksia ja tuijotin sanattoman
helpotuksen vallassa aaveen silmien edessä olevaa kangasliinaa. Joonas käveli
viereeni ja silitti olkapäätäni: ”Linda.”
Joonas
katsoi minua vakavana, joka oli jotain, millaista en ollut koskaan ennen
hänessä nähnyt. Hän tuijotti minua pitkään ja kysyi sitten matalalla äänellään,
joka oli sillä hetkellä normaalia käheämpi: ”Olethan kunnossa?”
Vastaukseksi
pystyin vain nyyhkäisemään ja aloin täristä. Joonas veti minut viereensä
hellävaraisesti kuin olisi pelännyt, että murrun kosketuksesta. Nojasin
Joonaksen olkapäätä vasten ja annoin hengitykseni tasaantua. Kesti jonkin aikaa
ennen kuin pystyin kunnolla ymmärtämään, että olin taas turvassa. Samassa jokin
pyrki tietoisuuteeni. Asia, joka olisi pitänyt muistaa, mutta oli jäänyt
taka-alalle kaikessa sähläyksessä.
”Juuli!”
huudahdin ja pakokauhu jäykisti kehoni, ”ystäväni! Hän on vaarassa, meidän
täytyy mennä…”
”Linda,
Linda, Linda”, Joonas hyssytteli, ”kaikki hyvin, muista hengittää. Juuli on
kunnossa, kaikki on hyvin.”
Päätin
totella Joonasta ja otin muutaman hätäisen henkäyksen. Olin huojentunut ja
erittäin uupunut. Katsoin, kuinka taivas muuttui auringon laskiessa
vaaleanpunaiseksi. Kylmä syystuuli puhalsi, mutta Joonaksesta huokuva usva piti
minut lämpimänä. Lopulta nukahdin. Viimeisenä muistikuvana huomasin, että
Joonas nosti minut syliinsä ja heijasi kuin pientä lasta. Reagointitavassa oli
jotain tuttua, mutta aivoni olivat niin kohmeessa, etten osannut yhdistää sitä
kehenkään.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti