torstai 9. elokuuta 2012

9. Luvun alku

Ei kuulu tapoihini ajatella kuolemaa. Olen yleensä toiveikas ihminen, joka osaa nauttia elämästä ja ymmärtää sen korvaamattoman merkityksen. 

Kuitenkin, kun Sofia otti askeleita edessäni, aloin miettiä, millaista kuoleminen on. Alkuun koin vain järkytystä ja suunnatonta pelkoa. Lähdin hoipertamaan kauemmas, vaikka tiesin, että olisin yhtä hyvin voinut hypätä kalliolta alas. Sofia olisi juuri niin nopea ja tehokas kuin haluaisi olla. Nielaisin suuren palan kurkustani ja taistelin kyyneliä ja epätoivoa vastaan.

Minähän en Sofian edessä itkisi.

Sofian liikkeet pakottivat minut koko ajan lähemmäs kallion reunaa, kunnes lopulta tunsin toisen jalkani leijuvan ilmassa ja horjahdin taaksepäin. Sain itseni kammettua takaisin pystyasentoon ja syöksyin eteenpäin kauemmas reunalta. Tajusin lentäneeni suoraan Sofian jalkoihin ja tunsin potkun, joka kohdistui päähäni. Lensin ilmassa ja jysähdin kalliota vasten.

Au, luoja, au. Päässäni jumputti kuin joku olisi asettanut stereot korvilleni. Räpyttelin silmiäni ja kosketin varovasti kuhmua otsassani. Käteni lennähti pois iholtani. Päässäni oli tennispallon kokoinen kyhmy, joka oli erittäin kosketusherkkä.

Tämä ei ole hyvä juttu, ajattelin ja yritin kammeta itseni ylös. Jokin kuitenkin lennähti oikeaa kylkeäni päin ja tajusin hämärästi lentäväni taas ilmassa. Iskeydyin maata vasten ja vaikerrus nousi kurkustani. Kuulin takaani hiljaista kikatusta. Nauroiko Sofia? En jaksanut kääntää päätäni.

”Eikö nyt olisi hyvä hetki toivottaa hyvästit rakkaalle Patrikillesi?”

”Au”, inahdin. Yritin koota ajatukseni. ”Olet käsittänyt väärin.” Yskin hetken ja rukoilin, ettei suustani tulisi verta. En halunnut voida pahoin kaiken muun lisäksi. ”Emme ole niin läheisiä”, sammalsin ja yritin kohdistaa katseeni Sofiaan. Valhe satutti minua, mutta ajattelin, että jos voisin jotenkin pelastaa Patrikin, tekisin mitä tahansa hänen vuokseen.

Mukaan lukien sen, että väittäisin Sofialle, että elämäni tärkein ihminen ei merkinnyt minulle mitään.

Kipu rinnassani, joka johtui Patrikin muistelemisesta, alkoi käydä sietämättömäksi. Huomasin toivovani, että Sofia löisi minua uudelleen. Hän saisi hakata minut sohjoksi ja upottaa järveen. Hän olisi vapaa repimään kaikki raajani, kunhan jättäisi Patrikin rauhaan. Kyynel karkasi silmästäni, mutta ei Sofian vaan Patrikin takia.

Patrik, ajattelin. Patrik, minä rakastan sinua. Ja toivon, että tunnet samoin.

Jokin nosti minut maasta ja alkoi raahata kallion reunaa kohti. Tässä tämä sitten oli, ajattelin. En edes taistellut vastaan, kun kallion reuna läheni lähenemistään. Ajatus tuntui suorastaan lohduttavalta. Pian tämä kaikki olisi ohitse. Kyse olisi enää vain muutamasta hengenvedosta. Lentäessäni kallion reunan yli minussa kuitenkin heräsi synnynnäinen taistelutahto. Jos saisin vielä jostain kiinni tai jos ihmeen kaupalla saisin hinattua itseni uudelleen ylös.

Pelastuksekseni osui alemmalla sijaitseva kallionkieleke. En ajatellut kahdesti vaan tarrauduin kielekkeen sammalpintaan ja kauhoin maata käsilläni. Kiljaisin kivusta. Olin saanut kämmeniini ikävät viillot. Haukoin henkeäni. Koko kehoni tuntui raskaalta ja hiki lorisi kasvojani pitkin. Mietin, miten pitkään voisin selviytyä pienellä kallionlohkareella. Lisäksi tuumin, kuinka pian Sofia mahtaisi tulla tarkistamaan, olinko varmasti kuollut.

En joutunut istumaan kauan aloillani, kun kuulin alempaa äänen. Tunnistin äänen lähestyväksi aaveeksi. Tuijotin miesaavetta yllättyneenä. Edellisten tavoin se ei hehkunut lievästi sinisenä vaan oli kirkas kuin lasersäde. Usva oli kirkkaan punaista. Aaveen katse oli suunnattu suoraan minua kohti. Aluksi helpotuin, koska aave ei ollut Sofia. Seuraavaksi petyin, koska tulija ei ollut Patrik tai Joonas.

Sitten koin pakokauhua. Aaveella oli räiskyvänpunaiset silmät. Punasilmäisen paholaisen leveä hymy sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Ryömin kauemmas reunalta ja yritin päästä pieneksi keräksi kallionseinämää vasten. Siitä ei tosin ollut mitään apua. Aave säilytti koko ajan näköyhteyden minuun. Se nousi nousemistaan, kunnes oli samalla korkeudella kuin säälittävä kallionkielekkeeni.
Aaveen ulkonäkö näytti harmittomalta, mutta itsestäni tuntui, että pinnan alla kyti jotain aivan muuta kuin ystävällisyyttä. Aave katsoi minua odottavasti ja keksin selityksen sille, miksi tämä aave hehkui kuin ledvalo.

Tämä aave halusi, että näen hänet. Mutta miksi?

”Pudottaudu alas”, aave virkkoi. Tulokkaan ärsyttävä tenori sai minut todella kaipaamaan Joonaksen bassoa sekä Patrikin tummansointuista ääntä.

”En todellakaan”, vastasin.

”Otan sinut kiinni”, aave sihisi. Hän pyörähteli ilmassa ja palasi aina noin metrin päähän jaloistani.

Tuolle on oma nimityskin, ajattelin itsekseni. Joku, joka esittää hyvää, mutta on paha. Joku, joka vakuuttaa hyvätahtoisuuttaan, mutta sopivan tilaisuuden tullen kääntää kelkkansa. Sellainen tämä uusi aave oli. Mutta sille en keksinyt selitystä, miksi aave katsoi minua kuin olisin ollut hänelle jotain muuta kuin tuntematon ja avuton ihminen.

Aave alkoi hermostua. ”Kuule, kyllä minäkin ehdottomasti mieluummin kokisin pitkällisen ja kituvan kuoleman kuin pelastaisin nahkani.”

”Miksi sinua edes kiinnostaa?” ähisin ja olisin mieluusti potkaissut aavetta, jos se olisi tullut yhtään lähemmäs.

”Enpä tiedä”, aave vastasi hymyillen, ”kunhan kiinnostaa. Minulla ja Sofialla on hieman tulehtuneet välit. Minä ja sinä, me molemmat hyötyisimme tästä. Sinä saisit pitää henkikultasi ja minä puolestaan saisin Sofian suunniltaan.” Aave lipoi huultaan kuin pelkkä ajatus olisi ollut sille vastustamaton. ”Saisin sinut kyllä kiinni”, se vakuutti, ”vai luuletko, etten osaa ottaa koppia?”

Löysin käteeni pikkukiven ja puristin sitä kämmentäni vasten. Aseeni oli aika hyödytön, mutta jostain syystä kiven puristaminen tuntui lohdullisemmalta kuin tyhjin käsin istuminen. ”Luulen, että päästäisit minut putoamaan”, vastasin.

”Voisin tehdä niinkin”, aave myönsi ja vilkaisi ylös, ”mutta onko sinulla paljon mahdollisuuksia? Sofia tulee kohta jyrkänteen yli ryminällä ja sinusta jää vain hiillos.”

Yläpuoleltani kuului järkyttävää jyrinää, aivan kuin ukkonen olisi osunut kallioon. Koko kivimöhkäle tärisi ja heittäydyin kontalleni maahan. Kallion huippuun ilmestyi suuri halkeama. Kuilu eteni kuin luikerteleva käärme, ja tärinä voimistui, kunnes kalliosta irtosi kivenlohkareita, jotka täyttivät taivaan.

Jähmetyin. Suojasin kasvojani ja odotin ensimmäisten lohkareiden halkaisevan pääni, mutta sen sijaan kuulin outoa, kumahtelevaa ääntä. Pong, pong, pong, pong. Vilkaisin ylös ja huomasin, että yläpuolellani oli punainen kupu, jota vasten itseäni suuremmat kivijärkäleet poukkoilivat kuin olisivat olleet pikkukiviä.

Aave nyökkäsi. ”Sofia ei ole tehnyt elettäkään vakuuttaakseen, että olet turvassa. Mutta olenko yrittänyt hyökätä kimppuusi? Voisin hyötyä tosi paljon siitä, että nuo kivet saisivat sinut hengiltä. Mutta teenkö niin?” Kuin sanomaansa korostaakseen aave katsahti kivimassaa kohti, nosti kättään ja yksi lohkareista lensi hänen luokseen. Aave pompotti kiveä hetken kuin se olisi ollut koripallo ja heitti sen sitten alas kalliolta.

Puristin pikkukiveä kädessäni. Sen pinta tuntui kovalta ja lämpimältä kättäni vasten. En voisi pysyä tällä lohkareella kauan. Ennemmin tai myöhemmin Sofia löytäisi minut tai kallio musertuisi allani. Tärinä sai ääneni värisemään. ”Lupaatko?”

Aave kallisti päätään sivulle: ”Riippuu, mitä pyydät.”

Aaveen ele toi mieleeni elävästi Patrikin ja minun ensikohtaamisen. Sen jälkeen istuimme keittiössäni ja Patrik kallisti päätään. Minä voin huonosti ja Patrik pelasti minut. Hän kantoi minut sänkyyni ja sain levätä siinä, kunnes oloni oli parempi. Senkin jälkeen Patrik oli seurannut jokaista liikettäni. Hän oli ollut huolissaan minusta.

Minua pelotti suunnattoman paljon. Tunsin koko kehoni kouristuvan kasaan. Mieleni yritti turruttaa pelkoani muistelemalla hetkiä Patrikin kanssa. Mielikuva mielikuvan perään vaihtui mielessäni kuin diaesitys. Kyynel karkasi silmästäni.

”En pudota sinua”, aave vakuutti edelleen hymyillen. Katseessa ei näkynyt yhtään sympatiaa tai huolta. Aave oli riemuissaan, koska tiesi päässeensä niskan päälle. Se tiesi, että joutuisin luovuttamaan. Ainoa mahdollisuuteni selvitä hengissä tästä tilanteesta oli hän itse.  

Aave ilmeisesti luuli, että itkin pelosta. Todellisuudessa jokainen kyynel ja sitä seurannut nyyhkäys oli omistettu Patrikille. Olin saanut olla hänen kanssaan niin lyhyen ajan ja se tuntui epäreilulta.

”Seuraa perässä”, aave kehotti ja hyppäsi alas. Kävelin hitaasti reunalle. Aavetta ei näkynyt missään, mutta Sofia sen sijaan piti itsestään niin kovaa meteliä, etten uskaltanut epäröidä. Suljin silmäni ja annoin jäsenilleni luvan päästää irti kaikesta. Koko maailma kieppui ympärilläni ja tunsin tuulen paiskovan minua. Maa veti minua kiihtyvää vauhtia alemmas, kunnes jonkinlainen patja hidasti vauhtiani.

Uskaltauduin avaamaan silmäni. Olin punaisessa putkilossa, joka kieppui ympärilläni pyörremyrskyn lailla. Seinämä ei ollut tiivis vaan aaveen usvasta muodostunut liikkuva suojus ympärilläni. Pystyin näkemään punaisen seinämän läpi alapuolellani näkyvän maan ja katsoessani ylös pystyin näkemään kohdan, josta olin hetki sitten hypännyt. Maankamaran lähestyessä kuulin Sofian huutavan. Hän oli raivoissaan.

”Jasper, senkin viheliäs sika!”

Seinämä ympärilläni nauroi niin voimakkaasti, että ääni kimposi kalliosta ja pieniä lohkareita sateli maahan. Kun olin vain metrin päässä maasta putkilo ympärilläni katosi ja putosin selälleni ruohikkoon. Haukoin henkeäni ja tunsin suunnatonta helpotusta. Käsissäni oli punaiset, arastavat jäljet.

Nousin istumaan ja huomasin Jasperin seisovan edessäni. Hän hymyili voitonriemuisesti: ”Tietysti minä odotan pientä vastapalvelusta.”

Tunsin sisuskalujeni muljahtavan ja pelko lamaannutti aivotoimintani. Niin, olin pelastunut. Mutta millä hinnalla?

Jatkuu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti