Ei
kuulu tapoihini ajatella kuolemaa. Olen yleensä toiveikas ihminen, joka osaa
nauttia elämästä ja ymmärtää sen korvaamattoman merkityksen.
Kuitenkin,
kun Sofia otti askeleita edessäni, aloin miettiä, millaista kuoleminen on.
Alkuun koin vain järkytystä ja suunnatonta pelkoa. Lähdin hoipertamaan
kauemmas, vaikka tiesin, että olisin yhtä hyvin voinut hypätä kalliolta alas.
Sofia olisi juuri niin nopea ja tehokas kuin haluaisi olla. Nielaisin suuren
palan kurkustani ja taistelin kyyneliä ja epätoivoa vastaan.
Minähän
en Sofian edessä itkisi.
Sofian
liikkeet pakottivat minut koko ajan lähemmäs kallion reunaa, kunnes lopulta
tunsin toisen jalkani leijuvan ilmassa ja horjahdin taaksepäin. Sain itseni
kammettua takaisin pystyasentoon ja syöksyin eteenpäin kauemmas reunalta.
Tajusin lentäneeni suoraan Sofian jalkoihin ja tunsin potkun, joka kohdistui
päähäni. Lensin ilmassa ja jysähdin kalliota vasten.
Au,
luoja, au. Päässäni jumputti kuin joku olisi asettanut stereot korvilleni. Räpyttelin
silmiäni ja kosketin varovasti kuhmua otsassani. Käteni lennähti pois iholtani.
Päässäni oli tennispallon kokoinen kyhmy, joka oli erittäin kosketusherkkä.
Tämä
ei ole hyvä juttu, ajattelin ja yritin kammeta itseni ylös. Jokin kuitenkin
lennähti oikeaa kylkeäni päin ja tajusin hämärästi lentäväni taas ilmassa.
Iskeydyin maata vasten ja vaikerrus nousi kurkustani. Kuulin takaani hiljaista
kikatusta. Nauroiko Sofia? En jaksanut kääntää päätäni.
”Eikö
nyt olisi hyvä hetki toivottaa hyvästit rakkaalle Patrikillesi?”
”Au”,
inahdin. Yritin koota ajatukseni. ”Olet käsittänyt väärin.” Yskin hetken ja
rukoilin, ettei suustani tulisi verta. En halunnut voida pahoin kaiken muun
lisäksi. ”Emme ole niin läheisiä”, sammalsin ja yritin kohdistaa katseeni
Sofiaan. Valhe satutti minua, mutta ajattelin, että jos voisin jotenkin
pelastaa Patrikin, tekisin mitä tahansa hänen vuokseen.
Mukaan
lukien sen, että väittäisin Sofialle, että elämäni tärkein ihminen ei merkinnyt
minulle mitään.
Kipu
rinnassani, joka johtui Patrikin muistelemisesta, alkoi käydä sietämättömäksi.
Huomasin toivovani, että Sofia löisi minua uudelleen. Hän saisi hakata minut
sohjoksi ja upottaa järveen. Hän olisi vapaa repimään kaikki raajani, kunhan
jättäisi Patrikin rauhaan. Kyynel karkasi silmästäni, mutta ei Sofian vaan
Patrikin takia.
Patrik,
ajattelin. Patrik, minä rakastan sinua. Ja toivon, että tunnet samoin.
Jokin
nosti minut maasta ja alkoi raahata kallion reunaa kohti. Tässä tämä sitten
oli, ajattelin. En edes taistellut vastaan, kun kallion reuna läheni lähenemistään.
Ajatus tuntui suorastaan lohduttavalta. Pian tämä kaikki olisi ohitse. Kyse
olisi enää vain muutamasta hengenvedosta. Lentäessäni kallion reunan yli
minussa kuitenkin heräsi synnynnäinen taistelutahto. Jos saisin vielä jostain
kiinni tai jos ihmeen kaupalla saisin hinattua itseni uudelleen ylös.
Pelastuksekseni
osui alemmalla sijaitseva kallionkieleke. En ajatellut kahdesti vaan tarrauduin
kielekkeen sammalpintaan ja kauhoin maata käsilläni. Kiljaisin kivusta. Olin
saanut kämmeniini ikävät viillot. Haukoin henkeäni. Koko kehoni tuntui
raskaalta ja hiki lorisi kasvojani pitkin. Mietin, miten pitkään voisin
selviytyä pienellä kallionlohkareella. Lisäksi tuumin, kuinka pian Sofia
mahtaisi tulla tarkistamaan, olinko varmasti kuollut.
En
joutunut istumaan kauan aloillani, kun kuulin alempaa äänen. Tunnistin äänen
lähestyväksi aaveeksi. Tuijotin miesaavetta yllättyneenä. Edellisten tavoin se
ei hehkunut lievästi sinisenä vaan oli kirkas kuin lasersäde. Usva oli kirkkaan
punaista. Aaveen katse oli suunnattu suoraan minua kohti. Aluksi helpotuin,
koska aave ei ollut Sofia. Seuraavaksi petyin, koska tulija ei ollut Patrik tai
Joonas.
Sitten
koin pakokauhua. Aaveella oli räiskyvänpunaiset silmät. Punasilmäisen
paholaisen leveä hymy sai niskakarvani nousemaan pystyyn. Ryömin kauemmas
reunalta ja yritin päästä pieneksi keräksi kallionseinämää vasten. Siitä ei
tosin ollut mitään apua. Aave säilytti koko ajan näköyhteyden minuun. Se nousi
nousemistaan, kunnes oli samalla korkeudella kuin säälittävä kallionkielekkeeni.
Aaveen
ulkonäkö näytti harmittomalta, mutta itsestäni tuntui, että pinnan alla kyti
jotain aivan muuta kuin ystävällisyyttä. Aave katsoi minua odottavasti ja
keksin selityksen sille, miksi tämä aave hehkui kuin ledvalo.
Tämä
aave halusi, että näen hänet. Mutta miksi?
”Pudottaudu
alas”, aave virkkoi. Tulokkaan ärsyttävä tenori sai minut todella kaipaamaan
Joonaksen bassoa sekä Patrikin tummansointuista ääntä.
”En
todellakaan”, vastasin.
”Otan
sinut kiinni”, aave sihisi. Hän pyörähteli ilmassa ja palasi aina noin metrin
päähän jaloistani.
Tuolle
on oma nimityskin, ajattelin itsekseni. Joku, joka esittää hyvää, mutta on
paha. Joku, joka vakuuttaa hyvätahtoisuuttaan, mutta sopivan tilaisuuden tullen
kääntää kelkkansa. Sellainen tämä uusi aave oli. Mutta sille en keksinyt
selitystä, miksi aave katsoi minua kuin olisin ollut hänelle jotain muuta kuin
tuntematon ja avuton ihminen.
Aave
alkoi hermostua. ”Kuule, kyllä minäkin ehdottomasti mieluummin kokisin
pitkällisen ja kituvan kuoleman kuin pelastaisin nahkani.”
”Miksi
sinua edes kiinnostaa?” ähisin ja olisin mieluusti potkaissut aavetta, jos se
olisi tullut yhtään lähemmäs.
”Enpä
tiedä”, aave vastasi hymyillen, ”kunhan kiinnostaa. Minulla ja Sofialla on
hieman tulehtuneet välit. Minä ja sinä, me molemmat hyötyisimme tästä. Sinä
saisit pitää henkikultasi ja minä puolestaan saisin Sofian suunniltaan.” Aave
lipoi huultaan kuin pelkkä ajatus olisi ollut sille vastustamaton. ”Saisin
sinut kyllä kiinni”, se vakuutti, ”vai luuletko, etten osaa ottaa koppia?”
Löysin
käteeni pikkukiven ja puristin sitä kämmentäni vasten. Aseeni oli aika
hyödytön, mutta jostain syystä kiven puristaminen tuntui lohdullisemmalta kuin
tyhjin käsin istuminen. ”Luulen, että päästäisit minut putoamaan”, vastasin.
”Voisin
tehdä niinkin”, aave myönsi ja vilkaisi ylös, ”mutta onko sinulla paljon
mahdollisuuksia? Sofia tulee kohta jyrkänteen yli ryminällä ja sinusta jää vain
hiillos.”
Yläpuoleltani
kuului järkyttävää jyrinää, aivan kuin ukkonen olisi osunut kallioon. Koko kivimöhkäle
tärisi ja heittäydyin kontalleni maahan. Kallion huippuun ilmestyi suuri
halkeama. Kuilu eteni kuin luikerteleva käärme, ja tärinä voimistui, kunnes kalliosta
irtosi kivenlohkareita, jotka täyttivät taivaan.
Jähmetyin.
Suojasin kasvojani ja odotin ensimmäisten lohkareiden halkaisevan pääni, mutta
sen sijaan kuulin outoa, kumahtelevaa ääntä. Pong, pong, pong, pong. Vilkaisin
ylös ja huomasin, että yläpuolellani oli punainen kupu, jota vasten itseäni
suuremmat kivijärkäleet poukkoilivat kuin olisivat olleet pikkukiviä.
Aave
nyökkäsi. ”Sofia ei ole tehnyt elettäkään vakuuttaakseen, että olet turvassa.
Mutta olenko yrittänyt hyökätä kimppuusi? Voisin hyötyä tosi paljon siitä, että
nuo kivet saisivat sinut hengiltä. Mutta teenkö niin?” Kuin sanomaansa
korostaakseen aave katsahti kivimassaa kohti, nosti kättään ja yksi lohkareista
lensi hänen luokseen. Aave pompotti kiveä hetken kuin se olisi ollut koripallo
ja heitti sen sitten alas kalliolta.
Puristin
pikkukiveä kädessäni. Sen pinta tuntui kovalta ja lämpimältä kättäni vasten. En
voisi pysyä tällä lohkareella kauan. Ennemmin tai myöhemmin Sofia löytäisi
minut tai kallio musertuisi allani. Tärinä sai ääneni värisemään. ”Lupaatko?”
Aave
kallisti päätään sivulle: ”Riippuu, mitä pyydät.”
Aaveen
ele toi mieleeni elävästi Patrikin ja minun ensikohtaamisen. Sen jälkeen
istuimme keittiössäni ja Patrik kallisti päätään. Minä voin huonosti ja Patrik
pelasti minut. Hän kantoi minut sänkyyni ja sain levätä siinä, kunnes oloni oli
parempi. Senkin jälkeen Patrik oli seurannut jokaista liikettäni. Hän oli ollut
huolissaan minusta.
Minua
pelotti suunnattoman paljon. Tunsin koko kehoni kouristuvan kasaan. Mieleni
yritti turruttaa pelkoani muistelemalla hetkiä Patrikin kanssa. Mielikuva
mielikuvan perään vaihtui mielessäni kuin diaesitys. Kyynel karkasi silmästäni.
”En
pudota sinua”, aave vakuutti edelleen hymyillen. Katseessa ei näkynyt yhtään
sympatiaa tai huolta. Aave oli riemuissaan, koska tiesi päässeensä niskan
päälle. Se tiesi, että joutuisin luovuttamaan. Ainoa mahdollisuuteni selvitä
hengissä tästä tilanteesta oli hän itse.
Aave
ilmeisesti luuli, että itkin pelosta. Todellisuudessa jokainen kyynel ja sitä
seurannut nyyhkäys oli omistettu Patrikille. Olin saanut olla hänen kanssaan
niin lyhyen ajan ja se tuntui epäreilulta.
”Seuraa
perässä”, aave kehotti ja hyppäsi alas. Kävelin hitaasti reunalle. Aavetta ei
näkynyt missään, mutta Sofia sen sijaan piti itsestään niin kovaa meteliä,
etten uskaltanut epäröidä. Suljin silmäni ja annoin jäsenilleni luvan päästää
irti kaikesta. Koko maailma kieppui ympärilläni ja tunsin tuulen paiskovan
minua. Maa veti minua kiihtyvää vauhtia alemmas, kunnes jonkinlainen patja
hidasti vauhtiani.
Uskaltauduin
avaamaan silmäni. Olin punaisessa putkilossa, joka kieppui ympärilläni pyörremyrskyn
lailla. Seinämä ei ollut tiivis vaan aaveen usvasta muodostunut liikkuva suojus
ympärilläni. Pystyin näkemään punaisen seinämän läpi alapuolellani näkyvän maan
ja katsoessani ylös pystyin näkemään kohdan, josta olin hetki sitten hypännyt.
Maankamaran lähestyessä kuulin Sofian huutavan. Hän oli raivoissaan.
”Jasper,
senkin viheliäs sika!”
Seinämä
ympärilläni nauroi niin voimakkaasti, että ääni kimposi kalliosta ja pieniä
lohkareita sateli maahan. Kun olin vain metrin päässä maasta putkilo ympärilläni
katosi ja putosin selälleni ruohikkoon. Haukoin henkeäni ja tunsin suunnatonta
helpotusta. Käsissäni oli punaiset, arastavat jäljet.
Nousin
istumaan ja huomasin Jasperin seisovan edessäni. Hän hymyili voitonriemuisesti:
”Tietysti minä odotan pientä vastapalvelusta.”
Tunsin
sisuskalujeni muljahtavan ja pelko lamaannutti aivotoimintani. Niin, olin
pelastunut. Mutta millä hinnalla?
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti