9. Luvun loppu

Linda

Okei, tämä ei ollut niin kamalaa.

Olin kuvitellut, kuinka tämä Jasper olisi määrännyt minua tekemään jotain kamalaa tai vastenmielistä. Sen sijaan huomasin hetken kuluttua, että makasin maassa kädet ja jalat sidottuna. Olin ypöyksin. Huokaisin silkasta helpotuksesta. En osannut olla huolissani edes siitä, että minulla oli pyyhe suussani, en pystynyt huutamaan apua. Olin kuitenkin niin hämmentynyt siitä, että olin vielä ylipäätään hengissä, että haukoin vain henkeäni ja nautin jokaisesta hetkestä, jona happea virtasi keuhkoihini.

En joutunut olemaan pitkään yksin. Jasper palasi pian ja otti pyyhkeen pois suustani: ”Etköhän pysy muutenkin hiljaa, vai mitä?”

Nyökkäsin. Tiesin, että aave olisi halutessaan voinut tehdä minusta perunamuusia. Katselin, kun Jasper käveli ohitseni ja jäi nojailemaan puuta vasten. Hetkessä alkanut hiljaisuus muuttui sietämättömäksi. 

”Aiotko satuttaa minua?” sain lopulta ähkäistyä.

Jasper naurahti. ”Satutan vain niitä, joita haluan. Sinun varallesi minulla on muita suunnitelmia.”

Yritin piilottaa pakokauhuni ja katselin taivaalle. Mietin, mitä Jasper mahtoi tarkoittaa muilla suunnitelmilla. Selkäpiitäni karmi. Mietin kaikkea mahdollista ahdistelusta hyväksikäyttöön ja kidutukseen.

”Oletko kuullut sieppareista?” Jasper kysyi yllättäen.

”En”, vastasin kiitollisena siitä, että saisin jotain muuta ajateltavaa.

”Me olemme aaveita, jotka kaappaavat ihmisiä omiin tarkoituksiinsa”, Jasper väläytti minulle leveän hymyn, ”myymme ihmisiä kadulla kuin kirpparitavaraa.”

Nielaisin ja tajusin, etten ollut enää yhtä kiitollinen kuin hetki sitten. Jasper tuntui odottavan jotain ja nauttivan tilanteesta. Huomasin täriseväni. Aika tuntui kuluvan hitaasti. En sanonut Jasperille enää mitään ja hän ei puolestaan avannut enää suutaan. Jasper vain otti ruohonkorren ja pyöritteli sitä tyytyväisenä sormissaan katsoessaan samalla minua.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen kuulin jostain rattaiden äänen. Käänsin päätäni ja näin hämmästyksekseni suuret, puista ja köysistä kootut kärryt, joita veti kaksi aavehevosta. Aave, joka nousi kärryistä, otti hevosten suitset käsiinsä ja talutti hevoset kärryineen eteemme.

”Hei, Jasper!” kuului käheä ääni. ”Onko sinulla jotain uutta?”

”Onpa hyvinkin”, Jasper naureskeli ja nosti minut maasta kuin pikkulapsen. Yritin pyristellä irti hänen otteestaan, mutta hetkeä myöhemmin huomasin olevani puisessa häkissä. Jasper avasi siteeni, mutta tuskin edes huomasin sitä. Tajusin vain, että olin jumissa isossa häkissä. Katsoin kaltereideni takaa, kuinka Jasper ja toinen aave kinastelivat hinnastani.

”Haluan kaksisataa, puhtaana käteen.”

”Kaksisataa?” nimetön aave naurahti, ”saat kaksikymppiä.”

”Vähintään 150”, Jasper vaati, ”tämä yksilö oli kaunis, jos et sattunut huomaamaan.”

”Hyvä on”, toinen aave murisi ja ojensi Jasperille setelinippua, ”hän ei sitten lähde minulta alle kahdensadan.”

Jasper jäi vilkuttamaan minulle ilkeä hymy huulillaan. Vaunujen nytkähdellessä liikkeelle hän katosi ja jäin tuijottamaan tyhjää metsäaukeaa. Pitelin kiinni puisesta kehikosta ja tuijotin maisemia, jotka muuttuivat etäisesti tutuista tuntemattomiksi. Kyynel valui poskeani pitkin. Nyyhkäys tuli voimakkaampana kuin olin olettanut ja sen voimasta istuuduin lattialle ja nojasin kehikkoa vasten.

Vasta silloin huomasin nurkassa makaavan mytyn, joka liikahti. En ollutkaan yksin häkissä. 

Jatkuu