Kultakalamalja

Kultakalamalja on käsite, johon törmäsin ensimmäistä kertaa Muriel Barberyn kirjassa Siilin eleganssi. Se on tila, johon toisen päähenkilön Paloma Jossen mukaan kaikki aikuiset joutuvat. Heille on koko lapsuus uskoteltu, että ”aikuiset tietävät mikä on elämän tarkoitus” ja ”kun aikuisena sitten ymmärtää, että se on pelkkää puppua, on liian myöhäistä” (Barbery 2010, 15–16).

 

”- nuorena yritetään panna äly tuottamaan, puristetaan opinnoista kaikki hyöty irti kuin sitruunasta ja varmistetaan itselle loistava asema, ja sitten ällistellään koko loppuelämä, miksi suuret toiveet muuttuivat suureksi tyhjyydeksi” (Barbery 2010, 16).  

Se tunne, kun teet kaikkesi ja epäonnistut silti. Mitä muuta voidaan ihmiseltä vaatia? Elämä jatkuu, ei ihan niillä eväillä, joita olin pakannut, eikä ihan niillä ajatuksilla, joita olin ajatellut. Mutta jatkuu silti. Olen kuullut, että kaikella on tarkoituksensa.

Eikä ole!

En usko, että kaikella on tarkoituksensa. Mikä järki elämässä sitten olisi? Jos kaikella olisi tarkoituksensa, se tarkoittaisi, että kaikki sodat ja murhat olisivat oikeutettuja, koska ”heidän tarkoituksensa oli kuolla”. Mutta emme me usko niin! Eikä meidän pidäkään! Koska samalla menettäisimme inhimillisyytemme. Kaikella ei ole tarkoitusta. Hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita, mutta niin se aurinko paistaa risukasaankin.

Mutta elämä ei ole tarkoituksetonta. Sillä täytyy osata hyödyntää sitä, mitä on annettu. Sitä kautta tutustuu ihmisiin, joihin ei olisi muuten tutustunut, pääsee paikkoihin, joihin ei olisi muuten mennyt ja ennen kaikkea oppii lisää uutta itsestään ja muista. Sitä voisi sanoa jo elämäksi, jolla on tarkoitus.