3. Luku

”Oh, Linda?” äitini puuskutti ovelta, ”miten sinä täällä? No jaa, ei kai sillä väliä.” Äitini levitti ruokaostokset keittiön pöydälle samalla, kun isä sytytti asuntoon valot. 

”Onko kaikki hyvin?” isä kysyi ja vilkuili minua huolestuneena. Tapoihini ei kuulunut, että ilmaannuin vanhempieni kotiin ilmoittamatta. ”Onko sinulla, vähän niin kuin”, isä tapaili sanoja, jolloin hänen kasvonsa alkoivat punertaa, ”öhmm, johtuuko tämä jostain miehestä?”

”Ei, isä”, vastasin varovasti hymyillen, ”kaipasin vain vähän taukoa asunnostani.”

”Ai”, äitini henkäisi yllättyneenä saatuaan viimeisen jogurttipurkin jääkaappiin, ”etkö viihtynyt siellä?”

”Kyse ei ole siitä”, vastasin kierrellen, ”tämä on vain niin suuri muutos ja olen tottunut varmaan liikaa Niinan seuraan.”

”Aiot siis muuttaa takaisin Niinan luo?” isä teki hätiköidyn johtopäätöksen.

”En aio”, vastasin ja jouduin miettimään hetken, mitä sanoisin, ”asuntoni vaatii vain hieman totuttelua.”

”Sehän on selvä”, äiti puuttui puheeseen ja pyyhälsi keittiön läpi olohuoneeseen, ”Linda, ylös sohvalta. Teen siihen sinulle pedin.”

Hyppäsin pois tieltä ja katselin sivusta, kun äiti petasi minulle makuupaikan. ”Kyllä minäkin voin auttaa…”

”Voi ei sinun tarvitse”, äiti huohotti, ”sinua ei ole paljoa kotona näkynyt sitten...”

”Toissaviikon”, isä murahti, ”mutta ei siinä mitään, kiva vain, kun käyt.”

Nukkumaan mennessä minulla oli huono omatunto. Ja minua nolotti. En pystynyt edes kertomaan vanhemmilleni yllätysvierailuni syytä. Tuijotin puutalon kattoa saamatta unta.  ”Olen naurettava”, kuiskasin Leolle, joka oli vielä hereillä, ”ehkä hätiköin.” Tein urhean päätöksen siinä hetkessä. Huomenna. Minä palaan kotiin huomenna.

”Ostit sitten kaksi päivää vanhaa maitoa?” äiti henkäisi aamiaisella ja katsoi isääni maitopurkki vaativasti kädessään.

”Minä voin hakea uuden purkin”, vastasin nopeasti ja nousin pöydästä, ”raitis ilma tekisi hyvää.”

Aurinko paistoi ja huomasin puiden lehtien siirtyneen vihreästä sävystä kohti oranssin ja punaisen värikirjoa. Menin tuttuun kauppaan ja lähdin etenemään kohti maitohyllyä. Pysähdyin kuullessani jonkun kutsuvan minua nimeltä.

”Linda! Oi, kuinka sinä olet kasvanut!”

Minua lähestynyt persoona oli kalanainen. Hän oli kaupungin suurin juorukello, joka pukeutui vuoden ympäri kulahtaneisiin pitkähihaisiin ja tuonakin aamuna hänellä oli hiuksissaan paplarit. Kalanaisella oli pullottavat, suuret silmät ja roikkuva iho. Hän oli pyylevä ja ylenkatsoi laihduttajia. Hän oli niin lahjakas juoruamisessa, että olisi voinut perustaa siitä lahkon tai kokonaisen uuden uskonnon.

”Ai hei!” tervehdin kohteliaasti ja mietin, miten voisin paeta paikalta.

”Ostit kuulemma sen talon.”

”Joo”, vastasin, ”pidin sijainnista ja…”

”Oletko järjiltäsi?” kalanainen sihahti ja tuuppasi minut päin keittohyllyä, ”miten edes sait sen talon ostettua?”

”Miten niin?” hämmästelin.

”Siellä”, kalanainen aloitti ja tuhahti, ”ei tässä.” Kalanainen raahasi minut kaupan hiljaisimpaan kolkkaan, laihdutustuotteiden luo. ”Siellä kummittelee.”

Silmäni pyöristyivät hämmästyksestä: ”Miten sinä tiedät siitä?”

”Minulla on lahja”, kalanainen totesi ja röyhisti rintaansa, ”osaan kaivaa totuuden ihmisistä. Mutta kerrohan, tyttökulta, mitä ihmettä teit, kun sait ostettua sen talon?”

”Kunpa tietäisin, mutta en tehnyt mitään ihmeellistä”, vastasin.

Kalanainen katsoi minua kummastuneena ja kiekaisi sitten viereen tulleelle naiselle: ”Turha toivo! Nuo laihdutuskeitot eivät sinua auta.” Nainen alkoi suuttuneena ladella sellaista kirosanojen ja ”miten sinä kehtaat” – lauserakenteiden paraatia, että kalanainen tarttui minua jälleen kädestä ja kiikutti minut Vain henkilökunnalle - kyltin eteen.    

”Tämä on hätätapaus”, kalanainen selitti avatessaan ripeästi oven ja kiskaistessaan minut sisälle. ”No niin”, kalanainen oli elementissään, hän pääsi kertomaan minulle mehukkaita juoruja ja taatusti odotti saavansa jotain vähintään yhtä jännittävää takaisin. ”Et siis tiennyt aaveesta?”

”En, ennen kuin”, aloitin, mutta suljin suuni saman tien.

Kalanaisen silmät kiilsivät innosta. Hän oli osunut kultasuoneen, tai hänen tapauksessaan kullattuun järveen tai - mereen. ”Olet siis nähnyt sen?”

”En ole”, vastasin.

”No jaa, älä välitä”, kalanainen henkäisi, ”kukaan ei ole. Mutta kukaan ei ole ennen ostanut asuntoa. Ei kukaan! Ei sen jälkeen, kun se mies kuoli siellä.”

Silmäni pyöristyivät: ”Sinä tiedät jotain salaisesta hiipparistani!”  

Kultameri täynnä harvinaisia koralleja. ”Tiedänpä hyvinkin”, kalanainen virnuili, ”siellä kuoli 28-vuotias mies. Eli vain pari vuotta sinua vanhempi.”

”Mihin hän oikein kuoli?” kysyin, vaikka se ei ollut aikomukseni.

”Voi en tiedä, eikä oikein kiinnostakaan”, kalanainen naurahti ja hänen hetulansa tärisi aaltomaisesti, ”mutta miesparan kerrotaan kummitelleen talossaan siitä lähtien. Ja siitä on pitkä aika. Kukaan ei ole häntä nähnyt, mutta moni kuullut. Huhut lähtivät liikkeelle nopeasti.” Kalanainen piti lyhyen tauon ilmeisen ylpeänä tietomäärästään. Ja lähetystyöstään. Sitten hän katsoi minua uteliaana: ”Miten edes uskalsit ostaa sen kaikkien niiden huhujen jälkeen?”

”En kuullut mitään huhuja”, huokaisin, ”ja nyt olen jo kiintynyt siihen taloon.”

Kalanainen henkäisi kauhusta: ”Älä sano lapsikulta, että aiot mennä sinne vielä takaisin!”

Nyökkäsin: ”Onhan se hullua, mutta se tuntuu järkevältä.”

 

”Tai todella tyhmältä”, kalanainen henkäisi, ”mies tekee taatusti kaikkensa, jotta saisi sinut savustettua pois talosta. Siihen asti”, kalanainen katsoi minua tiukasti, ”pidä itsestäsi huolta.” Sen sanottuaan kalanainen harppoi ovelle ja jätti minut henkilökunnan tilaan. Otin muutaman syvän hengenvedon ja kiiruhdin ulos ovesta.

”Linda! Mistä sinä ilmestyit?”

Hätkähdin tuttua ääntä: ”Ai hei, Sofia.” Tunsin Sofian aika huonosti, koska pyörimme lukiossa eri porukoissa ja lukion jälkeen emme olleet pitäneet mitään yhteyttä. Kaikesta huolimatta Sofia näytti olevan yllättävän innoissaan minut nähdessään.

”Kuulin, että muutit omillesi”, Sofia iloitsi, ”voinko tulla katsomaan asuntoasi?”

”Mikäs siinä”, vastasin kummastuneena. Sofia ei kuulostanut lainkaan omalta itseltään. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä noin riippuvaisena. Kenties hänellä on jotain poikahuolia, pohdin itsekseni, ja nyt hän yrittää täyttää päivänsä kaikella mahdollisella, jolloin jopa minun seurani käy.

Syötyäni aamiaisen vanhempieni luona lähdin Sofia perässäni kohti kotiani. Kotiovella puhelimeni soi vaativasti ja käännyin Sofian puoleen: ”Ihan pieni hetki. Hei äiti!”

”Hei, lähdit niin kiireellä, etten ehtinyt sanoa mitään. Juuli on soitellut perääsi. Hän menee Sofian hautajaisiin lauantaina ja kyseli sinua mukaansa.”

”Hautajaisiin?” sain ähkäistyä.

”Niin, se luokkalaisesi Sofia. Joku hullu kävi hänen kimppuunsa keskellä yötä. Eikö olekin kamalaa? Lupaa, ettet liiku keskellä yötä missään. En kestäisi, jos sinulle sattuisi jotain.”

Tuntui kuin hengitykseni olisi tukittu likaisella käsineellä: ”Lupaan.” Vilkuilin sivusilmällä Sofiaa, joka katsoi minua vaativan odottavasti. ”Äiti, minun täytyy nyt lopettaa. Jutellaan taas. Hei.” Suljin puhelimen ja käännyin suoraan Sofiaa päin: ”Taisit kuulla tuon keskustelun?”

Sofia oli kääntynyt jonnekin omiin ajatuksiinsa. Hän tuntui katsovan minua lasittuneella katseella, mutta hänen persoonansa näytti olevan hetken jossain aivan muualla. Lopulta katse terävöityi ja Sofian silmät tuntuivat katsovan suoraan lävitseni: ”Kyllä.” Sofia otti askeleen minua päin, jolloin peruutin vaistomaisesti seinää vasten. Sofian silmät kiiluivat punaisina kuin oudot jalokivet, jotka oli asetettu silmien paikalle. Jalokivissä oli hullun kiilto. Mietin kuumeisesti, miten en ollut aikaisemmin kiinnittänyt huomiota hänen silmiinsä.

”Ik-ävä kuulla, että sinulle tapahtui niin”, uikutin saadakseni lisää aikaa.

Sofia pysähtyi ja vajosi hetkeksi takaisin omiin ajatuksiinsa. ”Niin”, sitten hän taas kohdisti katseensa suoraan minuun, ”mutta onneksi voin kostaa. Kaikille. Kostaa moninkertaisesti sen, mitä minulle tapahtui.” Sofian hymy leveni virnistykseksi, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja valmistautui täräyttämään sillä minua. 

Minun tarinaani ei pitäisi koskaan kertoa. Ja kukaan ei tähän asti olekaan kertonut, lukuun ottamatta huhuja, jotka ovat minulle kuin viihdettä parhaaseen katseluaikaan. Vain harvat niistä ovat totta. Hämmästyin, kun joku ihan oikeasti osti asuntoni. Se oli aika mielenkiintoinen näky. Nuori blondi näki kovasti vaivaa, osti tänne jopa uudet verhot ja television.

Blondi on ollut poissa nyt 17 tuntia. Hän oli yllättävän sitkeä, täytyy myöntää. Yleensä en pääse leikkimään kuurupiiloa kenenkään kanssa.  Kolahdus sai minut palaamaan pois mietteistäni. Ovesta päästettiin Leo sisään. Kas, kas, saan kenties seurata blondin paluuta. Leo vilkaisee minua ja pakenee nojatuolin alle. Mm, ei ole ensimmäinen kerta, joten en pahastu. Kävelen hitaasti ikkunaan ja vilkaisen ulos. Haluaisin kovasti tietää, mitä blondille tapahtui. Ah, siinä hän onkin… mutta, kenen kanssa hän juttelee?

Oho, hän ei ole ennen tuonutkaan tänne tällaisia vieraita. Blondille ei näköjään riittänyt, että hän asuu aaveen kanssa. Nyt näyttäisi siltä, että hän yrittää raahata demonia sisään. Selkeistä ääriviivoista päätellen aika tuoretta demonia vielä kaiken lisäksi. Se on ollut kuolleena ehkä vain viikon tai pari. Seuraan hetken aikaa pihalla olevaa kissa ja hiiri - leikkiä, mutta minun käy blondia sääliksi. Tiedän, miten tuo ottelu päättyy, ellen hieman sekoita pakkaa. Minne se Leo luikahti?

Avasin ikkunan ja jatkoin Leon etsimistä. Kis, kis, kis, tules tänne pikku kisu. Nostin Leon varovasti ylös. Aave tuntuu suunnilleen samalta kuin viileä suihku ja koska kissat eivät omien kokemusteni mukaan pidä vedestä, pidin kissaa kädet suorina mahdollisimman kaukana itsestäni. Leo vinkaisi joutuessaan yläilmoihin. ”Anteeksi, tämä on sinulle varmasti yhtä epämiellyttävää kuin minullekin.” Otin muutaman varovaisen askeleen kohti ikkunaa ja annoin Leolle hieman vauhtia. Yksi kädenliike ja Leo lensi karvat pystyssä suoraan demonin niskaan.

”Aaaa, pääni!” Sofia huusi kurkku suorana, ”senkin pahansuopa katti!”

Tiesin, että minun olisi pitänyt juosta karkuun mahdollisimman kovaa, mutta välikohtaus sai minut jähmettymään paikoilleen. Sofia sai lopulta ravistettua Leon niskastaan ja syöksähti raivon vallassa minua kohti. Siinä samassa Sofia kuitenkin jähmettyi ilmaan kuin jääveistos ja käänsi hitaasti päänsä kohti kotini ikkunaa. Otin kädet pois suojaamasta päätäni ja katsoin hämmentyneenä, kuinka Sofia päästi pelästyneen sihahduksen ikkunaa päin ja katosi. Paikassa, jossa Sofia oli vain hetki sitten leijunut ilmassa, puhalsi vain syksyinen tuulenvire.

Ulko-ovi avautui naristen, jolloin Leo kipitti juoksujalkaa viereeni. Odotin, että joku ilmaantuisi ovelle, mutta mitään ei tapahtunut. Kesti jonkin aikaa ennen kuin sain jalkani jälleen tottelemaan minua. Tunsin sydämeni hakkaavan rintaani vasten, rukoilevan, etten menisi enää sisälle. Otin varovaisen askeleen ovea kohti. Kun mitään kamalaa ei tapahtunut, uskaltauduin ottamaan toisen askeleen ovea kohti. Kynnyksen kohdalla koin lyhyen epätoivoisen hetken. Tähyilin ympärilleni asunnossani kuin olisin pelännyt jonkun hyppäävän niskaani.

Kaikki kuitenkin näytti normaalilta. Jokin asunnossani oli kuitenkin peruuttamattomasti muuttunut. Tiesin, että asuntoni ei ollut tyhjä edes minun ollessa poissa sieltä. Lähes tunsin vieraan läsnäolon, kun kävelin varovaisesti eteisen läpi. Ovi sulkeutui kovaäänisesti takaani. Jouduin paniikkiin ja ryntäsin takaisin ovelle. Se oli lukossa. Riuhdoin kahvaa ja yritin avata lukkoa, mutta en pystynyt siihen. Yritin pitää ainakin mahdollisimman kovaa meteliä kolistelemalla ovea, jos joku vastaantulija kuulisi minut.

”Ei millään pahalla, mutta tuo näyttää vähän turhalta.”

Ääni oli ystävällinen, nuoren miehen ääni, jossa oli kuitenkin havaittavissa outoa ajattomuuden tunnetta. Lopetin kolistamisen, mutta pidin edelleen kiinni kahvasta. Katsoin poispäin ovesta, mutta en nähnyt ketään. Päästin irti kahvasta ja otin yhden mahdollisimman pitkän henkäyksen ennen kuin kävelin eteenpäin.   

”Voin muuttaa pois”, sopersin nopeasti ja tähyilin jonnekin kattoon.

”Se olisi ikävää.”

Hämmennyin, sillä en ollut varma, puhuivatko aaveet toisinaan ironisesti. Tuntui kuin olisin yrittänyt löytää olematonta ihmistä. Kääntyilin ja yritin löytää äänen lähdettä, mutta se tuntui turhalta. Lopulta tajusin, että ääni kantautui yläkerrasta.

”En halua, että muutat pois.” Ääni kuulosti vilpittömältä.

Onpas outoa, pohdin itsekseni. ”Mutta, miksi sitten ylipäätään säikyttelit? Etkö tehnyt sitä saadaksesi minut lähtemään?”

”Ei minulla ei mitään ihmisiä vastaan”, aave vastasi, ”ihan oikeasti. Ihmiset menettelevät kyllä. Mehän voimme olla, miten teillä niitä kutsutaan, kämppiksiä?”

”Kämppiksiä?” toistin kummastuneena ja pohdin, millaista olisi elää aaveen kämppiksenä. Kävelin portaiden alapäähän.

 

”Niin”, aave vastasi, ”sillä minulla ei ole aikomustakaan muuttaa pois täältä. Eikä ilmeisesti sinullakaan.”

Henkäisin syvään ja tunsin koko talon odottavan seuraavaa siirtoani. Kävelin portaat ylös ja silloin minä viimein näin hänet.

Jatkuu