maanantai 25. kesäkuuta 2012

Uusi kirjoitusprojekti


Päätin aloittaa uuden pitkän kertomuksen, jota kirjoitan tänne blogiin pätkissä. Jatkan myös muita päivityksiäni. Kommentit ovat erittäin toivottuja! 

1. Luku

Tämä on minun.

Kuljin asunnossa hitain askelin. Olin kävellyt siellä omien laskujeni mukaan sadat kerrat. Ensimmäisellä kerralla olin ihastunut asunnon viihtyisyyteen. Olin kiertänyt joukon erilaisia asuntoja, mutta tämä puhutteli aivan eri tavalla kuin aikaisemmat.

Ja hintakin puhutteli aivan eri tavalla.

Totta puhuakseni minun oli vaikea uskoa, että saisin asunnon niin halvalla. Kyselin, oliko asunnossa sitten vikoja, kuten homevaurioita tai jotain muuta sellaista. ”Ei ole”, kuului vastaus, ”me vain haluamme myydä tämän asunnon ripeästi eteenpäin, koska seutu ei sovellu lapsiperheille eikä eläkeläisille.” Ymmärsin kyllä, mistä kiikasti. Kouluja ei ollut lähimainkaan ja koko kylänpahainen oli täynnä mutkaisia kävelyreittejä, halkeamia tiessä, puhumattakaan siitä, että vanhainkoti oli jossain valovuosien päässä.

”Luulisi, että tänne olisi enemmän tunkua”, pohdin hämmentyneenä, ”ainakin omassa ikäryhmässäni.”

”Mutta, kun ei ole! Sehän tässä onkin niin kamalaa”, nainen oli henkäissyt, ”olen yrittänyt myydä tätä taloa ties kuinka kauan.”

”Mutta eihän tässä ole mitään vikaa”, naurahdin, ”tämä on täydellinen! Miksi joku ei haluaisi asua täällä?”

Minun asuntoni. Minun ikioma asuntoni. 

Laskin avaimet keittiön tasolle ja istuuduin nojatuoliini. Ruskealta nojatuoliltani avautui näkymä juuri mainitsemaani keittiöön ja kääntäessäni katseeni vasemmalta oikealle näin keittiön jälkeen portaikon, joka johti yläkertaan sekä valkoisen ulko-oven, jonka edessä oli nukkainen ”Tervetuloa”- ovimatto.

Istuin nojatuolissani ja pohdin ihanan asuntoni huonoja puolia. Niistä yksi suurin oli television puuttuminen. Kyseinen puute olisi helposti hoidettu, jos olisi käteistä. Huokaisin sohvallani tarpeettoman kovaäänisesti. Toinen puute oli olohuoneen puuttuminen, jonka sijasta minulla oli leveä käytävätila, joka alkoi keittiön jatkeena ja jatkui aina ulko-ovelle. Ja siinä keittiön ja ulko-oven välimaastossa, rappusten lähettyvillä, minä loikoilin omalla sohvallani, omassa asunnossani, johon olin väliaikaisesti tyytyväinen, jopa tv:n puuttumisesta huolimatta.

Yksi asunnon parhaita puolia puolestaan olivat suuret ikkunat, jotka päästivät sisälle runsaasti valoa. Ikkunoissa ei ollut vielä verhoja, mutta olin suunnitellut ostavani ne heti seuraavana päivänä. Olin jopa tehnyt pientä ennakkotarkastelua ja löytänyt täydelliset verhot ikkunoihini. Halusin muuten vaaleita ja rauhallisia sävyjä täynnä olevaan talooni mustat verhot, joissa oli kauniita tummanpunaisia sekä violetin sävyisiä liljoja. Mustissa verhoissani oli hyvin ohutta kangasta, joka ei tummasta väristä huolimatta toisi huoneeseen liian raskasta sävyä, mutta hämärtäisi huoneita niin halutessani.

Nousin sohvaltani ja kävelin avonaisen parioven läpi keittiöön. Keittiössä oli lattialuukku, jota en ollut aikaisemmin aukaissut. Avasin narisevan luukun ja jouduin kääntymään poispäin. Luukusta lennähti pölypilvi. Yskin jonkin aikaa, jotta saisin keuhkoni puhtaiksi. Pienen säilytystilan sijaan huomasin katsovani kellaria.

Huh huh, talon entinen omistaja ei ole käynyt kellarissa varmaan vuosiin.

Kellariin johti tukevat kiviportaat. Löysin katkaisijan portaiden alapäästä ja sytytin kellariin valot. Oli virhe mennä kellariin pelkkä t-paita päällä. Huomasin olevani ihan kananlihalla. Hieroin kohmeisia käsiäni ja katselin ympärilleni. Ensimmäisenä näin tyhjiä hyllyjä, joista osa oli aivan hämähäkinseitin ja pölyn peitossa. Seuraavaksi katseeni huomasi ruosteisen jääkaapin sekä nuhjuisen nojatuolin.

Jokin kellarissa häiritsi minua suunnattomasti. Kenties se oli hylätty nojatuoli tai oman onnensa nojaan jätetty jääkaappi, mutta jokin kellarin ilmapiirissä sai minut kokemaan, että minun ei todellakaan pitäisi olla siellä. Naurettavaa, ajattelin itsekseni. Mutta jokin tuossa huoneessa sai minut voimaan pahoin. Kenties se oli harmaa tiiliseinä, asumattomuuden tunne tai huoneen järkyttävä viileys, mutta huomasin, etten todellakaan pitänyt kellaristani.

Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni ja tajusin jähmettyneeni paikoilleni. Kylmyys tuntui kulkevan lävitseni kuin jääkylmä suihku, tunkeutuen ihoni ja luiden läpi jokaiseen soluuni. Tajusin täriseväni ja pystyin tuntemaan niskassani kylmän hengityksen.

Seuraavassa hetkessä jokin kosketti jalkaani.

”Apua!” kiljaisin ja potkaisin jalkaani takertunutta otusta. Jaloistani kuului närkästynyt maukaisu. Naurahdin helpottuneena ja laskeuduin istumaan alimmalle portaalle: ”Anna anteeksi, Leo.” Keltainen kissa pysähtyi jalkoihini ja kehräsi kovaan ääneen samalla, kun rapsutin sitä korvan takaa. ”Pelästyä nyt omaa kissaansa”, henkäisin ääneen ja jatkoin Leon silittämistä kuin olisin pelännyt oudon jähmettymiskohtauksen valtaavan minut uudelleen.

Päätin, että nuhjuinen sohva ja jääkaappi saisivat lähteä kellaristani niin pian kuin mahdollista. Nostin Leon syliini ja nousin nopealla tahdilla rappuset ylös. Suljin kellarin luukun visusti takanani. Jatkoin maisemakierrostani seuraavaksi yläkertaan. Yläkerrassani oli vain yksi huone, minun huoneeni sekä vessa ja suihku. Istuuduin sängylleni ja nostin kannettavan viereeni. Tulin siihen tulokseen, että voisin kirjoittaa loppuun juttuni, jonka olisi pitänyt olla valmis jo eilen.

Työskentelen toimittajana. Mitä työhöni tulee, rakastan sitä ja mitä työnantajaani tulee, rakastan häntäkin, sillä hän uskalsi ottaa riskin palkata vastavalmistunut toimittaja töihin. Olen ollut nyt töissä kolme vuotta, ja tähän asti olen asunut sisareni luona. Asunto kävi kuitenkin ahtaaksi minulle, siskolleni sekä hänen miesvierailleen, jotka vaihtuivat aika tiuhaan tahtiin. Isosiskoni naureskelee minulle, eihän minulla pikkusiskona ole mitään oikeutta ja syytä arvostella hänen elämäntyyliään.

Tosin ei se ole ennenkään minua hirveästi pidätellyt.

Jatkuu         

2 kommenttia: