Päätin aloittaa uuden pitkän
kertomuksen, jota kirjoitan tänne blogiin pätkissä. Jatkan myös muita
päivityksiäni. Kommentit ovat erittäin toivottuja!
1. Luku
Tämä on minun.
Kuljin asunnossa hitain askelin. Olin
kävellyt siellä omien laskujeni mukaan sadat kerrat. Ensimmäisellä kerralla olin
ihastunut asunnon viihtyisyyteen. Olin kiertänyt joukon erilaisia asuntoja,
mutta tämä puhutteli aivan eri tavalla kuin aikaisemmat.
Ja hintakin puhutteli aivan eri
tavalla.
Totta puhuakseni minun oli vaikea
uskoa, että saisin asunnon niin halvalla. Kyselin, oliko asunnossa sitten
vikoja, kuten homevaurioita tai jotain muuta sellaista. ”Ei ole”, kuului
vastaus, ”me vain haluamme myydä tämän asunnon ripeästi eteenpäin, koska seutu
ei sovellu lapsiperheille eikä eläkeläisille.” Ymmärsin kyllä, mistä kiikasti.
Kouluja ei ollut lähimainkaan ja koko kylänpahainen oli täynnä mutkaisia
kävelyreittejä, halkeamia tiessä, puhumattakaan siitä, että vanhainkoti oli
jossain valovuosien päässä.
”Luulisi, että tänne olisi enemmän
tunkua”, pohdin hämmentyneenä, ”ainakin omassa ikäryhmässäni.”
”Mutta, kun ei ole! Sehän tässä
onkin niin kamalaa”, nainen oli henkäissyt, ”olen yrittänyt myydä tätä taloa
ties kuinka kauan.”
”Mutta eihän tässä ole mitään vikaa”,
naurahdin, ”tämä on täydellinen! Miksi joku ei haluaisi asua täällä?”
Minun asuntoni. Minun ikioma asuntoni.
Laskin avaimet keittiön tasolle ja
istuuduin nojatuoliini. Ruskealta nojatuoliltani avautui näkymä juuri
mainitsemaani keittiöön ja kääntäessäni katseeni vasemmalta oikealle näin
keittiön jälkeen portaikon, joka johti yläkertaan sekä valkoisen ulko-oven,
jonka edessä oli nukkainen ”Tervetuloa”- ovimatto.
Istuin nojatuolissani ja pohdin
ihanan asuntoni huonoja puolia. Niistä yksi suurin oli television puuttuminen.
Kyseinen puute olisi helposti hoidettu, jos olisi käteistä. Huokaisin
sohvallani tarpeettoman kovaäänisesti. Toinen puute oli olohuoneen puuttuminen,
jonka sijasta minulla oli leveä käytävätila, joka alkoi keittiön jatkeena ja
jatkui aina ulko-ovelle. Ja siinä keittiön ja ulko-oven välimaastossa,
rappusten lähettyvillä, minä loikoilin omalla sohvallani, omassa asunnossani,
johon olin väliaikaisesti tyytyväinen, jopa tv:n puuttumisesta huolimatta.
Yksi asunnon parhaita puolia
puolestaan olivat suuret ikkunat, jotka päästivät sisälle runsaasti valoa. Ikkunoissa
ei ollut vielä verhoja, mutta olin suunnitellut ostavani ne heti seuraavana
päivänä. Olin jopa tehnyt pientä ennakkotarkastelua ja löytänyt täydelliset
verhot ikkunoihini. Halusin muuten vaaleita ja rauhallisia sävyjä täynnä
olevaan talooni mustat verhot, joissa oli kauniita tummanpunaisia sekä violetin
sävyisiä liljoja. Mustissa verhoissani oli hyvin ohutta kangasta, joka ei
tummasta väristä huolimatta toisi huoneeseen liian raskasta sävyä, mutta
hämärtäisi huoneita niin halutessani.
Nousin sohvaltani ja kävelin
avonaisen parioven läpi keittiöön. Keittiössä oli lattialuukku, jota en ollut
aikaisemmin aukaissut. Avasin narisevan luukun ja jouduin kääntymään poispäin.
Luukusta lennähti pölypilvi. Yskin jonkin aikaa, jotta saisin keuhkoni
puhtaiksi. Pienen säilytystilan sijaan huomasin katsovani kellaria.
Huh huh, talon entinen omistaja ei
ole käynyt kellarissa varmaan vuosiin.
Kellariin johti tukevat
kiviportaat. Löysin katkaisijan portaiden alapäästä ja sytytin kellariin valot.
Oli virhe mennä kellariin pelkkä t-paita päällä. Huomasin olevani ihan
kananlihalla. Hieroin kohmeisia käsiäni ja katselin ympärilleni. Ensimmäisenä
näin tyhjiä hyllyjä, joista osa oli aivan hämähäkinseitin ja pölyn peitossa.
Seuraavaksi katseeni huomasi ruosteisen jääkaapin sekä nuhjuisen nojatuolin.
Jokin kellarissa häiritsi minua suunnattomasti.
Kenties se oli hylätty nojatuoli tai oman onnensa nojaan jätetty jääkaappi,
mutta jokin kellarin ilmapiirissä sai minut kokemaan, että minun ei todellakaan
pitäisi olla siellä. Naurettavaa, ajattelin itsekseni. Mutta jokin tuossa
huoneessa sai minut voimaan pahoin. Kenties se oli harmaa tiiliseinä,
asumattomuuden tunne tai huoneen järkyttävä viileys, mutta huomasin, etten
todellakaan pitänyt kellaristani.
Kylmät väreet kulkivat pitkin
selkääni ja tajusin jähmettyneeni paikoilleni. Kylmyys tuntui kulkevan
lävitseni kuin jääkylmä suihku, tunkeutuen ihoni ja luiden läpi jokaiseen
soluuni. Tajusin täriseväni ja pystyin tuntemaan niskassani kylmän hengityksen.
Seuraavassa hetkessä jokin kosketti
jalkaani.
”Apua!” kiljaisin ja potkaisin
jalkaani takertunutta otusta. Jaloistani kuului närkästynyt maukaisu. Naurahdin
helpottuneena ja laskeuduin istumaan alimmalle portaalle: ”Anna anteeksi, Leo.”
Keltainen kissa pysähtyi jalkoihini ja kehräsi kovaan ääneen samalla, kun
rapsutin sitä korvan takaa. ”Pelästyä nyt omaa kissaansa”, henkäisin ääneen ja
jatkoin Leon silittämistä kuin olisin pelännyt oudon jähmettymiskohtauksen
valtaavan minut uudelleen.
Päätin, että nuhjuinen sohva ja
jääkaappi saisivat lähteä kellaristani niin pian kuin mahdollista. Nostin Leon
syliini ja nousin nopealla tahdilla rappuset ylös. Suljin kellarin luukun
visusti takanani. Jatkoin maisemakierrostani seuraavaksi yläkertaan.
Yläkerrassani oli vain yksi huone, minun huoneeni sekä vessa ja suihku.
Istuuduin sängylleni ja nostin kannettavan viereeni. Tulin siihen tulokseen,
että voisin kirjoittaa loppuun juttuni, jonka olisi pitänyt olla valmis jo
eilen.
Työskentelen toimittajana. Mitä
työhöni tulee, rakastan sitä ja mitä työnantajaani tulee, rakastan häntäkin,
sillä hän uskalsi ottaa riskin palkata vastavalmistunut toimittaja töihin. Olen
ollut nyt töissä kolme vuotta, ja tähän asti olen asunut sisareni luona. Asunto
kävi kuitenkin ahtaaksi minulle, siskolleni sekä hänen miesvierailleen, jotka
vaihtuivat aika tiuhaan tahtiin. Isosiskoni naureskelee minulle, eihän minulla
pikkusiskona ole mitään oikeutta ja syytä arvostella hänen elämäntyyliään.
Tosin ei se ole ennenkään minua
hirveästi pidätellyt.
Jatkuu
MIELENKIINTOINEN ALKU...
VastaaPoistaIhana kuulla! :) kiva jos tykkäsit
Poista