2. Luku

Heräsin aamulla kankeana. Jokaiseen niveleeni koski ja niskani oli liekeissä. Venyttelin varovaisesti kipeitä hartioitani ja tunsin itkun puskevan suojamuurini läpi.

Yöni oli hirveä.

En ollut kuullut enää kammottavia ääniä, mutta olin pelännyt niitä niin paljon, että omien arvioideni mukaan kello oli reilusti yli viiden, kun aurinko alkoi nousta usvan takaa ja lopulta nukahdin. Siihen asti olin kyhjöttänyt nojatuolilla ja tärissyt. Sillä tiesin, ettei tämä kaikki ollut vain omaa kuvitelmaani. Ja minua pelotti. Aloin ensimmäistä kertaa tosissani harkita, että muuttaisin takaisin siskoni luokse.

Pyyhkäisin karanneen kyyneleen yöpaidan hihaan. Katsoin vasta ostamiani verhoja. Saattaa kuulostaa tekopyhältä, mutta ensimmäinen ajatukseni oli: ”En halua muuttaa. Ostin tänne uudet verhot.” Verhothan tietysti oikeuttavat sen, että melkein saan sydänkohtauksen joka halvatun ilta. Ne verhot merkitsivät minulle kuitenkin enemmän kuin mikään muu eloton asunnossani oli minulle merkinnyt.

En ole koskaan ennen asunut yksin. Tähän uuteen kotiini toin kaiken lapsuudenkodistani, osa tietysti kiersi siskoni asunnon kautta, mutta se ei muuta mitään. Kaikki, mitä näin ympärilläni oli kuulunut vanhaan kotiini. Lisäksi asunnossa oli ne kellarin ihmeelliset rojut, joista päätin hankkiutuvani vielä joskus eroon. Mutta verhot olin ostanut itse. Ostin nämä verhot kaikista maailman verhoista tähän asuntoon.

Huomasin, että minulla oli kiljuva nälkä, joten suuntasin ensimmäisenä keittiöön. Aluksi melko tilavasta keittiöstäni oli yllättäen tullut oudon ahdas, kiitos lipastoni, joka oli hölmösti keskellä lattiaa. Laitoin Leolle kissanruokaa ja siinä vaiheessa hämmästyin, ettei se ollut tullut minua vastaan koko aamuna. En tosin ollut pitkään kummastunut, sillä Leo-parka joutui myös valvomaan eilen tarpeettoman pitkään, koska olin niin levoton.

Aamuisessa päivänvalossa oli vaikea uskoa, että kaikki oudot tapahtumat eivät olleet vain ylikierroksilla laukkaavan mielikuvitukseni tuotetta. Mutta sitten pienet muistutukset talossa, kuten lipasto keskellä keittiötä, vihjaisivat aina lähes huomaamattomalla läsnäolollaan, että minun pitäisi olla kaiken aikaa varuillani. Syötyäni aamiaisen kävelin tarpeettoman hitaasti portaiden alapäähän.

Henkäisin syvään. Minun olisi kohdattava pelkoni ennen pitkää, en voisi lähteä kadulle kulahtaneessa yöpuvussa ja isoäidin kutomissa villasukissa.  ”Olet valmiina tai et”, henkäisin enemmän itselleni kuin kammotukselle yläkerrassa, ”minulla on asiaa yläkertaan.” Harpoin rappuset muutama kerralla ja havaitsin yläkerran olevan aivan yhtä eloton kuin aina ennenkin. Eloton ja siisti. Kuka tahansa yläkerrassani oli hiippaillut, kaikki tavarat olivat tismalleen niillä paikoilla joihin olin ne jättänyt. Löysin jopa mp3-soittimeni keskeltä lattiaa – juuri siitä, mihin olin sen jättänyt.

”Kun olet kerta noin hyvä säikyttelemään, voisit joskus auttaa minua siivoamisessa.”

Virnistin itselleni. Itsekseen puhuminen oli täysin järjetöntä, mutta jos yläkerrassani todella asusti joku, niin pitäisihän meidän sopia yhteisistä säännöistä. Menin vessaan ja pesin kasvoni kylmällä vedellä. ”Nyt on parempi”, tuumasin itsekseni. Vesi oli saanut uutta väriä poskilleni ja kun peilin edessä harjasin hiuksiani ja mietin, mitä tänään tekisin, keksin yllättäen loistavan suunnitelman. Vaihdettuani siis jotain mukavampaa päälle ja pestyäni hampaat kiiruhdin ulos ovesta ja tarkistin, että minulla oli Visa-kortti mukana.

Hyräilin matkallani kauppaan. Olin päättänyt asettua asuntooni vielä entistä enemmän, joten ajattelin ostaa television helpottamaan juurtumistani. Kaupassa totesin, että minun olisi pitänyt ottaa joku asiantuntija mukaan, sillä en ymmärtänyt myyjän selostuksista juuri mitään. Päädyin siis valitsemaan television, jossa oli nauhoittava digiboksi ja televisiosta tiesin sen verran, että sen kuva ei näkynyt mustavalkoisena. Se riitti minulle.

Kotona minulla riitti kiireitä, kun viimeistelin kirjoittamani artikkelin. Löysin muuten Leon, joka oli täysin kunnossa. Se oli vain nukkunut pidempään kuin sillä on ollut tapana. Kun tulin kaupasta, se kyyhötti nojatuolin alla. Ensin Leo venytteli hartaasti ja sitten se tuli innostuneena nuuhkimaan televisiota.

Illalla menin nukkumaan omaan sänkyyni enkä kuullut yhtään outoja ääniä. Itse asiassa aloin jo itsekin uskoa Niinan veikkaukseen siitä, että olen vain jännittynyt. Onhan elämässäni käynyt melkoinen käänne, kun asun yksin Leon kanssa. Päivä oli ollut todella aurinkoinen ja huoneeni tuntui saunalta, kun astuin sisään. Nukun mieluiten viileässä, kuumassa huoneessa nukkuminen tietää aina pitkälle valvottua yötä. Se oli pieni henkinen takapakki. Olin todella kuvitellut, että voisin nukkua edes yhden yön hyvin uudessa kodissani.

Avasin ikkunan ja laitoin yöpukuni tuulettumaan ikkunan kahvasta. Sen jälkeen kävin todella kylmässä suihkussa. Kalisin vetäessäni pyyhettä ympärilleni. Hain yöpukuni tuulettumasta ja puin sen päälleni. Yllättävää, tuumin itsekseni, en olisi uskonut, että se voisi tuntua näin viileältä ja ihanalta nopean tuuletuksen jälkeen.

Huomasin myös, että ikkunan avaaminen tuntui jopa hienommalta idealta kuin television ostaminen. Huone tosiaan oli jo hieman viileämpi. Laitoin herätyskellon soimaan ja kierähdin selkä ikkunaa päin. Jopa jokainen heikko tuulenvire, joka tuli sisään ikkunasta tuntui hierovan kipeitä hartioitani ja ärtynyttä niskaani. Kun lopulta nukahdin, näin unta, että leijailin tuulessa tuhansien höyhenten kanssa.

Aamulla heräsin siihen, että aurinko porotti selkääni ja huoneessa ei ollut läheskään niin viileää. Pohdin, kuinka kauan saisin loikoilla vielä siihen asti, että herätyskelloni pilaisi tämän muuten täydellisen hetken. Raotin toista silmääni ja katsoin herätyskelloa.  Siinä samassa pupillini pienenivät järkytyksestä ja henkäisin kauhusta.

Olen myöhässä.

Suurin piirtein lensin ylös sängystäni ja etsin hirveässä paniikissa päälleni puhtaat vaatteet. Olin nukkunut kaksi tuntia pommiin ja mietin järkyttyneenä, miten minulle saattoi käydä näin. Tulin siihen tulokseen, että olin varmaan unissani vahingossa asentanut herätyksen pois päältä. Sellainen varmasti onnistuisi minulta, eihän siihen vaadittaisi kuin napin painallus. Ennen kuin rynnistin ulos ovesta, huolehdin vielä, että Leolla oli tarpeeksi ruokaa ja vettä. Leo ei tuntunut olevan yhtään kummissaan siitä, että muutostani asti juoksin asunnossani päättömän kanan tavoin. Tuolle kissalle päivä oli aivan yhtä tavallinen kuin kaikki edellisetkin.

Toimituksessa päiväni oli… no, se ei alkanut hyvin, eikä se päättynytkään kovin hyvin.

Kun palasin kotiin, olin äärettömän väsynyt. Totesin kotimatkallani, ettei minulla ole kotona yhtään ruokaa. Laahustin sisälle ja laitoin valot huoneeseen. Alkuun minuun iski paniikki, sillä haistoin vastavalmistetun ruoan tuoksun. Kuulostelin, mutta mitään ääntä ei kuulunut. ”Huhuu?” huhuilin, mutta kukaan ei vastannut, paitsi Leo, jonka naukuminen kuului keittiön suunnalta. Jos Leo uskalsi keittiöön, ajattelin, niin uskallan minäkin. Helpotuin huomatessani, että keittiö oli samanlainen kuin lähtiessäni. Ainut ero oli höyryävä astia ja sen viereen jätetty lappu.

Hei Linda!

Niina soitti ja kertoi olevansa huolissaan sinusta.

Tässä vähän piristystä. Koeta kestää, olet rakas!

Rakkaudella äiti

Liikutuin ja helpotuin suunnattomasti äidin sanoista. Kenties Niina ei ollutkaan niin välinpitämätön pelkoani kohtaan, vaikka olin saanut eilisestä puhelusta sellaisen käsityksen. Söin lautasellisen nopeasti tyhjäksi, sillä minulla oli hirveä nälkä. Syötyäni pesin haarukat, veitset ja aloin pestä myös lautasta. Hyräilin pestessäni jotain kappaletta, jonka nimeä en millään muistanut. Hyräilyni loppui kuin seinään, kun kuulin jälleen selkeät askeleet yläkerrasta.

Tiputin pesemäni lautasen pesuveteen ja jähmetyin paikoilleni. Tällä kertaa askeleet lähtivät portaiden luota ja ne etenivät hitaasti kohti huonettani, joka oli aivan keittiön yläpuolella. En pystynyt liikkumaan ja tunsin kuinka jaloistani uhkasi loppua tunto.

”Mi-minä varoitan sinua!” kiljuin katolle.

Askeleet pysähtyivät.

“Älä tule yhtään lähemmäs! Kuulitko?”  Yläkerrassa olija olisi taatusti kuullut paniikilla höystetyn sopraanoni vaikka olisi pitänyt kuulosuojaimia päässään.

Ylhäällä liikkuja käveli jälleen. Leo juoksi keittiöön ja piiloutui lipaston alle. Keittiön yläpuolella askel seurasi hitaasti toista, kunnes hän oli aivan yläpuolellani. Tunsin sisuskalujeni valahtavan alemmas ja peruutin seinää vasten. Kyykistyin ja suojasin vaistonvaraisesti päätäni. Ylhäällä olija siirtyi jälleen. Hän pysähtyi vasta päästyään suoraan yläpuolelleni. Tuijotin kattoa ja pelkäsin, että joku voisi porautua sen läpi minä hetkenä hyvänsä.

”Älä tule tänne!” kiukun ja pelon sekainen huuto sai punertavat silmäni tiputtamaan kyyneleitä. Kuulin selvästi kuinka ylhäällä olija kyykistyi liioitellun hitaasti ja koputti kattoa.

Kop, kop, kop.

Kop, kop, kop. 

“Älä tule”, ääneni oli muuttunut pelkäksi uikutukseksi. Suljin silmäni. Minua ei ollut koskaan ennen pelottanut niin paljon.

Uskalsin avata silmäni vasta, kun ympäriltäni ei kuulunut äännähdystäkään. Leo ryömi pois lipaston alta, mutta katsoi niin epäilevästi yläkerran suuntaan, ettei minulle jäänyt kuin yksi vaihtoehto. Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin taas Niinalle.

”Noh?”

“Olen tosissani”, kuiskasin ja pelkäsin ääneni särkyvän, ”minun on pakko päästä pois täältä.”

”Voi luoja”, Niina henkäisi.

”Kuulostit paljon ymmärtäväisemmältä siinä viestissä, jonka äiti jätti”, marmatin.

”Missä viestissä?” Niina hämmästeli.

Urpo. “Olit kertonut äidille soitostani sinulle”, puhuin kuin nelivuotiaalle, “ja äiti tuli tuomaan mulle ruokaa.”

”Mistä oikein puhut? Puhuin äidin kanssa viimeksi viikko sitten. Hän on ollut tänään vierailemassa mummon luona, mutta palaavat kuulemma yöksi kotiin”, Niina valisti.

Tunsin jättäväni pari hengenvetoa väliin ja katsoin automaattisesti kattoon. ”Mihin aikaan lähtee viimeinen juna?”

”Siis mitä?”

“Viimeinen juna kotiin!” kiljuin puhelimeen, “ehdinkö vielä siihen?”

”Se lähtee puolen tunnin päästä, tietysti ehdit”, Niina vastasi. Hän ei selvästikään pysynyt ajatuksenjuoksuni mukana.

Otin mukaan käsilaukkuni ja etsin Leon kantokopan eteisestä. Leo olisi normaalisti ollut närkästynyt lähdöstä, mutta sekin oli selvästi pelästynyt yläkerrasta kuuluneita ääniä. Vedin syystakin niskaani, lukitsin oven perässäni ja lähdin tarpomaan kohti rautatieasemaa.

Junamatkani aikana ulkona alkoi sataa vettä. Tuijotin ulos lähes mitään näkemättä. Sormeni seurasi ikkunassa ohikiitäviä vesipisaroita, jotka venyivät kiemurteleviksi madoiksi. Nousin junasta tutulla pysäkillä. Kaivoin taskustani kotiavaimeni ja avasin oven pimeään huoneistoon. Päästin Leon vapaaksi ja lysähdin sohvalle nukkumaan. Heräsin paria tuntia myöhemmin oven avautuessa.

Jatkuu