Tämä on kirjoitustyöni toinen osa :) ja jälleen kommentit ovat toivottuja!
Sinä iltana otin pitkän, lämpimän
suihkun, joka huuhtoi kellarin pois mielestäni. Kietouduin pyyhkeeseen ja
kipitin paljain jaloin huoneeseeni. Lattia kastui takanani ja suihkusta levisi
lämmin henkäys koko taloon. Kuivasin hiukseni mahdollisimman nopeasti ja
käperryin sänkyyni. Luin pari sivua lempikirjaani ja nukahdin lopulta kirja
kädessäni.
Heräsin hätkähtäen, jolloin kirja
putosi kolisten sylistäni lattialle. Olin yön aikana potkinut peiton sänkyni
jalkopäähän. Totesin heränneeni viileyteen ja nostin peiton tärisevien
jalkojeni päälle. Paransin tyynyni asentoa, vaihdoin kylkeä ja yritin nukahtaa
uudelleen. Siinä samassa Leo kuitenkin hyppäsi sänkyyni. ”Leooo”, mumisin,
”alas siitä.” Yritin huitoa kissaa pois sängystäni, minkä seurauksena Leo alkoi
tuuppia minua. ”Leo, mitä sinä, hei…” Yritin kierähtää pakoon Leon
hyökkäyksiltä, kun se yllättäen loikkasi selkääni.
”Leo, hitsi vie!” kuiskasin
suuttuneena ja nostin kissan syliini, ”mikä ihme sinua nyt riepoo?”
Vastaukseksi Leo naukaisi ja hyppäsi alas sylistäni. Leon hiljaisen tömähdyksen
jälkeen kuulin alakerrasta selvän kolauksen. Tunsin suuni avautuvan ammolleen
ja hetken olin varma siitä, että Leo katsoi minua sanoakseen: Mitäs minä
sanoin.
”Leo”, minä henkäisin ja nostin
ylikasvanutta otsatukkaa pois silmiltäni, ”paikka.” Jo seuraavassa hetkessä Leo
kuitenkin pujahti ulos ovesta. Voi ei, voi ei, voi hitto. Kompuroin niin
nopeasti ja niin hiljaa ylös kuin vain pääsin ja ryntäsin alakertaan
välittämättä yhtään siitä, että murtovarkaani kuulisi minut. Eteisessä ei
näkynyt mitään, seuraavaksi tarkistin ikkunat, jotka nekin olivat ehjinä ja
visusti kiinni. Kiirehdin keittiöön, missä Leo istui lattialuukun vieressä. Kun
pääsin keittiöön, Leo ryntäsi luokseni.
Minusta tuntui kuin joku olisi
ottanut minua kiinni paksusuolesta ja vetäissyt niin lujaa, että kaikki
sisuskaluni valuivat kynnykselle. Tunsin hien nousevan niskaani ja minuun iski
totaalinen paniikki. Mitä minä teen? Pitäisikö soittaa jonnekin? Vai lähteä
pakoon? Mitä ihmettä minä teen?
Tuijotin avonaista lattialuukkua
keittiössä.
Minä suljin sen päivällä. Ihan
varmasti suljin ja vielä tarkastin, että se oli visusti kiinni. Pyyhin hikeä
kasvoiltani ja hiivin mahdollisimman ripeästi lattialuukulle. En keksinyt, mitä
muutakaan tekisin, joten vain pamautin luukun kiinni ja hinasin painavan
lipaston luukun päälle.
Yksi asia oli varma. En astuisi
kellariini enää varpaallanikaan.
Lysähdin lattialle ja jäin
nojaamaan keittiötasoa vasten. Leo tuli jolkottaen viereeni ja kehräsi jalkaani
vasten. ”Senkin hullu”, moitin, ”jos se olisi ollut murtovaras aseen kanssa,
olisi meille molemmille käynyt aika huonosti.” Leolle näytti olevan herttaisen
yhdentekevää puhuinko henkeä uhkaavista murtovarkaista vai paistetusta
silakasta.
Päätin tarkistaa oveni lukot vielä
varmuuden vuoksi. Kaikki oli niin kuin nukkumaan käydessäni, ovessa ei ollut
yhtäkään naarmua. Kävelin portaat ylös ja nukuin sikeästi aamuun asti.
Seuraavana päivänä kävin hakemassa
verhoni ja saatuani ne paikoilleen (se olisi ollut nopea rutiinihomma, mutta
Leo kiinnostui verhoista tarpeettoman paljon) ihastelin niitä hetken
sanattomana. Verhoni olivat täydelliset. Valo leikki verhojen kuvioissa juuri
kuten olin toivonut ja samalla koin saavani kotiini hieman enemmän
yksityisyyttä. Totesin, että tv minun pitäisi ostaa mahdollisimman pian, sillä
Leon tuijotus ei suinkaan riittänyt kokopäiväviihteeksi.
Illalla rappusia ylös noustessani
Leo naukui kovaäänisesti takaani. ”Anteeksi”, henkäisin, ”olinpa tyhmä. Sinut
pitää ruokkia.” Käännyin kannoillani ja ehdin kulkea kaksi rappusta alemmas,
kun kuulin yläkerrasta askeleet. Ne etenivät jostain huoneeni suunnasta kohti
rappusia, kunnes ne pysähtyivät äkisti.
Ensireaktioni oli kimeä kirkaisu,
joka vihloi ilmaa hetken talossani. Seuraavaksi, saatuani jähmettyneet raajani
taas vastaanottamaan hermosolujen viestejä, juoksin alas harppoen muutaman
rappusen kerralla. Jarrutin voimakkaasti nojatuolin kohdalla ja lyyhistyin
matolle. Leo katsoi minua odottavaisena keittiössä. Se ilmeisesti luuli, että
hänen ruokkimisensa on tälle emännälle niin tärkeää, että lennän rappuset alas
ja kompuroin omassa alakerrassani törmäten lopulta nojatuoliini.
Ihan ensimmäiseksi kuulostelin
yläkerrasta kuuluvia ääniä. En kuitenkaan kuullut mitään muuta kuin yksittäisen
auton äänen kadulla ja sitten loputtoman hiljaisuuden. Toimin vaistonvaraisesti
ja otin kännykän taskustani. Näppäilin sisareni numeron. Puhelin tuuttasi niin
monta kertaa, että olin jo aivan varma, ettei siskoni vastaisi. Sitten:
”Mhhhmhhhh.”
”Hei, ihanaa kun vastasit!” kiljuin
luuriin ja tärisin helpotuksesta.
”Mihhhmmhhhhh?”
”Minun oli aivan pakko soittaa
sinulle…”
”Tiedätkö, mitä kello on?” siskoni
närkästynyt ääni kuului luurin toisesta päästä.
”Itse asiassa en”, vastasin
rehellisesti ja kurkottauduin keittiöön nähdäkseni seinäkellon näyttämän ajan,
”varttia vaille yksi.”
”Onneksi olkoon, Linda. Olet
oppinut kellonajat!” Niina huokaisi.
”Heko, heko”, mutisin puhelimeen.
”Miksi ihmeessä soitat minulle
tähän aikaan?”
”No”, en oikein tiennyt, miten
olisin asiani muotoillut. Kotonani kuuluu outoja ääniä. Kotonani tapahtuu
outoja, selittämättömiä asioita. ”Täällä… kummittelee.”
Kuulin puhelimesta Niinan
räkänaurun: ”Linda, tietääkseni et ole kahdeksanvuotias, joten älä käyttäydy
kuin sellainen.”
”Olen tosissani”, henkäisin luuriin
pienessä paniikissa, ”pyydän, älä lyö luuria korvaan.”
”Ai, tämä ei ollutkaan huono pila?”
”Ei”, ilma virtasi huulieni läpi,
”olen ihan oikeasti aivan paniikissa.”
”Minähän sanoin, että olet liian
nuori asumaan yksin”, Niina kiusoitteli.
”Ei, oikeasti, mitä teen? Kuulin
yläkerrasta askelia.”
”Vanhat hirsitalot narisevat”,
Niina vastasi ja tällä kertaa hänen äänessään ei ollut huvittuneisuutta.
”Muuten hyvä, paitsi että tämä ei
ole vanha, eikä hirsitalo”, vastasin kiukkuisena.
”No, sitten en voi auttaa”, Niina
tokaisi, ”mutta murehdit turhista. Voivat talot varmaan natista muistakin
syistä. ”
”Auttoipa paljon.”
”Menen nukkumaan, yritä tehdä
samoin”, Niina haukotteli kovaäänisesti ja sulki puhelimen.
Se siitä sitten. Viimeinenkin henkinen
tukeni oli poissa. Kaadoin ruokaa Leon kuppiin ja istahdin nojatuolilleni.
Käperryin tuoliin niin sykeröön ja mahdollisimman mukavaan asentoon, jonka
onnistuin löytämään. Suljin silmäni ja rukoilin, että nukahtaisin nopeasti enkä
kuulisi mitään ääniä.
Minähän en enää yläkertaan tämän
yön aikana menisi.
Hmm...onko tämä dekkari? Sujuvaa tekstiä, ja tekee mieli jatkaa lukemista.
VastaaPoistaHyvä arvaus! Tämä ei kuitenkaan ole dekkari, koska tässä kertomuksessa ei ole mitään rikosmysteeriä. Jännitystä tästä kyllä löytyy ja toivottavasti myös yllättäviä juonenkäänteitä.
PoistaHyvä, jos tekee mieli jatkaa lukemista, olen nimittäin vasta pääsemässä vauhtiin :) kiitos kommentistasi!