keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Kirjoitusprojekti jatkuu


Tämä on kirjoitustyöni toinen osa :) ja jälleen kommentit ovat toivottuja!

 
Sinä iltana otin pitkän, lämpimän suihkun, joka huuhtoi kellarin pois mielestäni. Kietouduin pyyhkeeseen ja kipitin paljain jaloin huoneeseeni. Lattia kastui takanani ja suihkusta levisi lämmin henkäys koko taloon. Kuivasin hiukseni mahdollisimman nopeasti ja käperryin sänkyyni. Luin pari sivua lempikirjaani ja nukahdin lopulta kirja kädessäni.

Heräsin hätkähtäen, jolloin kirja putosi kolisten sylistäni lattialle. Olin yön aikana potkinut peiton sänkyni jalkopäähän. Totesin heränneeni viileyteen ja nostin peiton tärisevien jalkojeni päälle. Paransin tyynyni asentoa, vaihdoin kylkeä ja yritin nukahtaa uudelleen. Siinä samassa Leo kuitenkin hyppäsi sänkyyni. ”Leooo”, mumisin, ”alas siitä.” Yritin huitoa kissaa pois sängystäni, minkä seurauksena Leo alkoi tuuppia minua. ”Leo, mitä sinä, hei…” Yritin kierähtää pakoon Leon hyökkäyksiltä, kun se yllättäen loikkasi selkääni.

”Leo, hitsi vie!” kuiskasin suuttuneena ja nostin kissan syliini, ”mikä ihme sinua nyt riepoo?” Vastaukseksi Leo naukaisi ja hyppäsi alas sylistäni. Leon hiljaisen tömähdyksen jälkeen kuulin alakerrasta selvän kolauksen. Tunsin suuni avautuvan ammolleen ja hetken olin varma siitä, että Leo katsoi minua sanoakseen: Mitäs minä sanoin.

”Leo”, minä henkäisin ja nostin ylikasvanutta otsatukkaa pois silmiltäni, ”paikka.” Jo seuraavassa hetkessä Leo kuitenkin pujahti ulos ovesta. Voi ei, voi ei, voi hitto. Kompuroin niin nopeasti ja niin hiljaa ylös kuin vain pääsin ja ryntäsin alakertaan välittämättä yhtään siitä, että murtovarkaani kuulisi minut. Eteisessä ei näkynyt mitään, seuraavaksi tarkistin ikkunat, jotka nekin olivat ehjinä ja visusti kiinni. Kiirehdin keittiöön, missä Leo istui lattialuukun vieressä. Kun pääsin keittiöön, Leo ryntäsi luokseni.

Minusta tuntui kuin joku olisi ottanut minua kiinni paksusuolesta ja vetäissyt niin lujaa, että kaikki sisuskaluni valuivat kynnykselle. Tunsin hien nousevan niskaani ja minuun iski totaalinen paniikki. Mitä minä teen? Pitäisikö soittaa jonnekin? Vai lähteä pakoon? Mitä ihmettä minä teen?
 
Tuijotin avonaista lattialuukkua keittiössä.

Minä suljin sen päivällä. Ihan varmasti suljin ja vielä tarkastin, että se oli visusti kiinni. Pyyhin hikeä kasvoiltani ja hiivin mahdollisimman ripeästi lattialuukulle. En keksinyt, mitä muutakaan tekisin, joten vain pamautin luukun kiinni ja hinasin painavan lipaston luukun päälle.

Yksi asia oli varma. En astuisi kellariini enää varpaallanikaan.

Lysähdin lattialle ja jäin nojaamaan keittiötasoa vasten. Leo tuli jolkottaen viereeni ja kehräsi jalkaani vasten. ”Senkin hullu”, moitin, ”jos se olisi ollut murtovaras aseen kanssa, olisi meille molemmille käynyt aika huonosti.” Leolle näytti olevan herttaisen yhdentekevää puhuinko henkeä uhkaavista murtovarkaista vai paistetusta silakasta.

Päätin tarkistaa oveni lukot vielä varmuuden vuoksi. Kaikki oli niin kuin nukkumaan käydessäni, ovessa ei ollut yhtäkään naarmua. Kävelin portaat ylös ja nukuin sikeästi aamuun asti.

Seuraavana päivänä kävin hakemassa verhoni ja saatuani ne paikoilleen (se olisi ollut nopea rutiinihomma, mutta Leo kiinnostui verhoista tarpeettoman paljon) ihastelin niitä hetken sanattomana. Verhoni olivat täydelliset. Valo leikki verhojen kuvioissa juuri kuten olin toivonut ja samalla koin saavani kotiini hieman enemmän yksityisyyttä. Totesin, että tv minun pitäisi ostaa mahdollisimman pian, sillä Leon tuijotus ei suinkaan riittänyt kokopäiväviihteeksi.

Illalla rappusia ylös noustessani Leo naukui kovaäänisesti takaani. ”Anteeksi”, henkäisin, ”olinpa tyhmä. Sinut pitää ruokkia.” Käännyin kannoillani ja ehdin kulkea kaksi rappusta alemmas, kun kuulin yläkerrasta askeleet. Ne etenivät jostain huoneeni suunnasta kohti rappusia, kunnes ne pysähtyivät äkisti.
 
Ensireaktioni oli kimeä kirkaisu, joka vihloi ilmaa hetken talossani. Seuraavaksi, saatuani jähmettyneet raajani taas vastaanottamaan hermosolujen viestejä, juoksin alas harppoen muutaman rappusen kerralla. Jarrutin voimakkaasti nojatuolin kohdalla ja lyyhistyin matolle. Leo katsoi minua odottavaisena keittiössä. Se ilmeisesti luuli, että hänen ruokkimisensa on tälle emännälle niin tärkeää, että lennän rappuset alas ja kompuroin omassa alakerrassani törmäten lopulta nojatuoliini.

Ihan ensimmäiseksi kuulostelin yläkerrasta kuuluvia ääniä. En kuitenkaan kuullut mitään muuta kuin yksittäisen auton äänen kadulla ja sitten loputtoman hiljaisuuden. Toimin vaistonvaraisesti ja otin kännykän taskustani. Näppäilin sisareni numeron. Puhelin tuuttasi niin monta kertaa, että olin jo aivan varma, ettei siskoni vastaisi. Sitten:

”Mhhhmhhhh.”
 
”Hei, ihanaa kun vastasit!” kiljuin luuriin ja tärisin helpotuksesta.

”Mihhhmmhhhhh?”

”Minun oli aivan pakko soittaa sinulle…”

”Tiedätkö, mitä kello on?” siskoni närkästynyt ääni kuului luurin toisesta päästä.

”Itse asiassa en”, vastasin rehellisesti ja kurkottauduin keittiöön nähdäkseni seinäkellon näyttämän ajan, ”varttia vaille yksi.”

”Onneksi olkoon, Linda. Olet oppinut kellonajat!” Niina huokaisi.

”Heko, heko”, mutisin puhelimeen.

”Miksi ihmeessä soitat minulle tähän aikaan?”

”No”, en oikein tiennyt, miten olisin asiani muotoillut. Kotonani kuuluu outoja ääniä. Kotonani tapahtuu outoja, selittämättömiä asioita. ”Täällä… kummittelee.”

Kuulin puhelimesta Niinan räkänaurun: ”Linda, tietääkseni et ole kahdeksanvuotias, joten älä käyttäydy kuin sellainen.”

”Olen tosissani”, henkäisin luuriin pienessä paniikissa, ”pyydän, älä lyö luuria korvaan.”

”Ai, tämä ei ollutkaan huono pila?”

”Ei”, ilma virtasi huulieni läpi, ”olen ihan oikeasti aivan paniikissa.”

”Minähän sanoin, että olet liian nuori asumaan yksin”, Niina kiusoitteli.

”Ei, oikeasti, mitä teen? Kuulin yläkerrasta askelia.”

”Vanhat hirsitalot narisevat”, Niina vastasi ja tällä kertaa hänen äänessään ei ollut huvittuneisuutta.

”Muuten hyvä, paitsi että tämä ei ole vanha, eikä hirsitalo”, vastasin kiukkuisena.

”No, sitten en voi auttaa”, Niina tokaisi, ”mutta murehdit turhista. Voivat talot varmaan natista muistakin syistä. ”

”Auttoipa paljon.”

”Menen nukkumaan, yritä tehdä samoin”, Niina haukotteli kovaäänisesti ja sulki puhelimen.

Se siitä sitten. Viimeinenkin henkinen tukeni oli poissa. Kaadoin ruokaa Leon kuppiin ja istahdin nojatuolilleni. Käperryin tuoliin niin sykeröön ja mahdollisimman mukavaan asentoon, jonka onnistuin löytämään. Suljin silmäni ja rukoilin, että nukahtaisin nopeasti enkä kuulisi mitään ääniä.

Minähän en enää yläkertaan tämän yön aikana menisi.

2 kommenttia:

  1. Hmm...onko tämä dekkari? Sujuvaa tekstiä, ja tekee mieli jatkaa lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä arvaus! Tämä ei kuitenkaan ole dekkari, koska tässä kertomuksessa ei ole mitään rikosmysteeriä. Jännitystä tästä kyllä löytyy ja toivottavasti myös yllättäviä juonenkäänteitä.

      Hyvä, jos tekee mieli jatkaa lukemista, olen nimittäin vasta pääsemässä vauhtiin :) kiitos kommentistasi!

      Poista