Tällä viikolla katsoin tv:stä jakson Greyn Anatomiaa. Vietettyäni
vuoden seuraamatta tv:stä juuri mitään, olin yllättäen ankkuroitunut sohvalle
valmiina seuraamaan todellista jännitystä ja draamaa. Eihän tv:stä tule nykyään
juuri muuta.
Greyn Anatomiassa oli jakso, jossa
henkilöt olivat jopa normaalia enemmän ylikierroksilla ja epätavallisen suuria
tunteita kuvastavalla tuulella. Kyseessä oli koe, jonka tarkoituksena oli
testata kyseisten lääkäreiden pätevyyttä. Ohjelma toi mieleeni pääsykokeet,
joissa olin vähän aikaa sitten. Ihmiset eivät juuri joudu vastaamaan kysymyksiin:
Millainen luonne minulla on? Enemmänkin nämä luonteenpiirteet näkyvät
jokapäiväisissä tapahtumissa. Hermostummeko, kun netti ei toimi? Mitä sitten
teemme? Yritämmekö korjata asian itse (heittämällä koneen päin seinää tai
purkamalla koneen osiin) vai huudammeko jonkun paikalle? Saavatko isot asiat
meidät iloisiksi, vai ovatko elämäämme kannattelevat voimat ne pienet ilot,
joita saamme osaksemme? Onko lasi puolityhjä vai puolitäysi? Mihin kiinnitämme
huomiota?
Ja löyhä aasinsilta loppuun.
Pitäisikö kouluopetuksessa olla enemmän tällaista itsearviointia ja
itsetutkiskelua, jotta emme olisi pääsykokeissa kuin puulla päähän lyötyjä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti