perjantai 6. heinäkuuta 2012

jatkoa :)

Pienen mietintätauon jälkeen olen jälleen saanut jatkoa aikaiseksi :)




Hän ei katsonut minuun päin. Hän vaikutti vajonneensa Sofian tavoin omiin ajatuksiinsa. Aaveille kenties kävi niin vähän väliä. Hän seisoi kylki itseäni päin ja katseli valokuvia, joita olin asetellut seinälle. Hän näytti ihmiseltä, mutta hänen ihonsa oli enemmän sinertävän kuin ihon värinen. Hänen ympärillään tuntui liikkuvan hänen ihoaan selkeästi sinisempi, ohut juova, joka oli jollain tapaa osaa häntä, mutta kuitenkin hänestä irrallaan. Hänen hiuksensa olivat tummat ja hänen koko olemuksensa näytti siltä, kuin hän olisi vasta käynyt suihkussa. 

Hänen hiuksensa olivat lyhyet. Hänen paitansa oli osittain liimautunut märkänä hänen ihoaan vasten ja hänen jalkapohjansa näyttivät muuhun kehoon verraten utuisilta, kuin hän olisi seissyt osittain veden päällä. Aivan kuin hän olisi juuri noussut ylös järvestä, mutta siinä hän oli, keskellä käytävääni. Oletin tietysti, että hänen silmänsä olisivat samanlaiset kuin Sofialla, joten pelostani huolimatta valmistauduin kohtaamaan hänen punaiset silmänsä. Aave palasi nykyhetkeen omista ajatuksistaan ja käänsi kasvonsa nopeasti minuun päin. Ensimmäisenä helpotuin siitä, että hänen silmänsä näyttivät täysin normaaleilta. Ne olivat ruskeat, mutta niidenkin pinnassa oli outoa utuisuutta.

En pystynyt näkemään aaveen itsensä läpi, mutta sen sijaan utuisen usvan läpi pystyin näkemään selkeästi. ”Et näytä niin pelottavalta kuin olin pelännyt”, täräytin ensimmäisenä rikkoakseni hiljaisuuden. Olipa nolo keskustelunavaus.  

”Mitä sanoit?” aave kysyi ja nosti kulmiaan. Katsoin aavetta lumoutuneena. Pohdin mahtoiko hän pitää minun katsomistani yhtä uutena ja ihmeellisenä asiana kuin minä hänen katsomistaan. Kiinnostuneesta ja yllättyneestä katseesta päättelin, että vastaus oli kyllä.

”Sanoin, ettet näytä niin pelottavalta. Mielikuvani pyörivät jossain manaajan ja kaunan välimaastossa.”

Kesti vain vajaan sekunnin verran, kun aave oli yllättäen aivan edessäni. Hän oli siirtynyt huoneen toisesta päädystä eteeni niin lähelle, että olisin voinut koskettaa hänen ympärillään pyörivää utua. Peruutin vaistomaisesti ja kolautin selkäni seinään. Hieno homma, ajattelin itsekseni, pysyit aaveen kanssa sovussa muutaman minuutin. Toivoin, että olisin voinut jotenkin perua aikaisemman lauseeni, sillä oletin aaveen närkästyneen siitä: ”Anteeksi, en tarkoittanut sillä…”

”En minä sitä”, aave aloitti tyynnyttelevästi. Helpotuin huomatessani, että kasvoissa ei näkynyt yhtään suuttuneisuutta. Sen sijaan aave näytti vähintäänkin yhtä yllättyneeltä kuin hetki sitten. Hän katsoi minua kuin olisin tehnyt vaativan sirkustempun… vaikka en osannut edes kärrynpyörää. Aave katsoi minua äimistyneenä ja kiinnostuneen oloisena. ”Sinä siis näet minut?” aave varmisti.

”Niin?” vastasin hämmentyneenä, ”eikö minun sitten pitäisi?”

”Ei”, aave vastasi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ”ihmiset eivät yleensä näe minua.” Hän mittaili minua katseellaan kuin jotain kaupasta löytämäänsä tuotetta. Pohdittuaan asiaa hetken aave nosti varovaisesti kättään ja kuljetti kämmentään minua kohti. Yritin painautua lujemmin seinää vasten. ”Ethän kilju? Näytät siltä kuin voisit parahtaa minä hetkenä hyvänsä”, aave totesi. Hän oli pysäyttänyt kätensä ilmaan. Vaikka edes käden ympärillä oleva usva ei vielä koskettanut minua, tunsin silti kylmää tuulenkaltaista ilmavirtausta, joka sai käteni kananlihalle.

”En kilju”, vastasin hyvin hiljaa ja yritin saada itseäni rauhoittumaan, ”olet vain hieman”, yritin etsiä korrektia muotoa sanoille ”kylmä”, ”epätavallinen” ja ”luotaantyöntävä”.

”Sinä pelkäät minua”, aave totesi ja se ei ollut kysymys.
 
”No tavallaan joo”, vastasin tyytyväisenä siihen, että aave oli kiltisti täydentänyt lauseeni, ”tavallaan en. En niinkään pelkää sinua. Pelkään enemmänkin sitä, että olet joskus elänyt ja sitten kuollut. Ja että nyt olet siinä.”
 
”Eli siis pelkäät minua”, aave väitti vastaan ja hymyili hieman, ”sama asia vain hieman hienotunteisemmin ilmaistuna.” Aave hymyili edelleen, mutta tällä kertaa hymyn seassa oli myös melankolista vivahdetta. ”Sinun ei tarvitse pelätä minua. Olen vain utelias”, aave vakuutti. Sitten hän laski kätensä varovasti olkapäälleni. Hänen viileä kosketuksensa sai minut jäykistymään, vaikka minulla oli paita hänen kätensä ja oman ihoni välissä. Huomasin, kuinka aaveen ympärillä kulkeva usva lävisti ihoni ja huoneen takaseinän.

”Olet kyllä ehdottomasti ihminen”, aave mutisi osittain minulle ja osittain itselleen. Hän nosti käden pois olkapäältäni ja katsoi minua edelleen kummastuneena. ”Ei kaikkein tavanomaisin tapa tehdä tuttavuutta.” Tällä kertaa aaveen äänessä oli selvää huvittuneisuutta. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen”, hän naureskeli ja liukui kauemmas luotani.

Aave käveli portaat alas ja seurasin häntä keittiöön kuin olisin ollut transsissa. Aave liikkui rappusissa kuin ihminen, paitsi että hänen usvaiset jalkansa eivät aivan koskettaneet lattiaa. Päästyäni keittiöön istuin pöydän ääreen ja katselin, kuinka aave otti kaapista kahvikupin. ”Mitä saisi olla? Teetä? Kahvia? Kaakao voisi olla hyvä nyt. Näytät palelevan.” En edes tajunnut täriseväni ennen kuin aave huomautti siitä. Katsoin jähmettyneenä, kuinka aave valmisti kaakaota enkä pystynyt liikahtamaan edes silloin, kun aave työnsi kahvikupin eteeni. Aave katsoi minua huolestuneena, enkä halunnut edes ajatella, miltä näytin sillä hetkellä.

”Veikkaisin, että tervejärkinen ihminen pyörtyisi viimeistään tässä vaiheessa”, aave totesi vakavana ja näytti siltä, kuin valmistuisi ottamaan minusta otteen siltä varalta, että lyyhistyisin maahan.

”Ei – minulla – ole – mitään – hätää”, kakistin pinnallisen hengitykseni seasta.

”Taisin aiheuttaa sinulle melkoiset traumat”, aave huokaisi, mutten osannut sanoa oliko hän vakavissaan, vai vitsailiko hän taas. Aave katsoi tärinääni hetken ja kallisti päätään. Tunsin kuinka koko keittiö kallistui hänen päänsä mukana.

”Miten ikinä teetkään tuon, voisitko lopettaa?” henkäisin ja painoin kädet silmieni suojaksi. Huojuva liike tuntui jatkuvan siitä huolimatta. Koko pääni huojui ja humisi. ”En voi kovin hyvin.” Yllättäen tajusin, etten istunut enää keittiön tuolilla vaan jokin kylmä tuntui ympäröivän minua hetken, kunnes makasin sängyssäni. Vaikka huoneeni olisi normaalisti ollut minulle liian kuuma, sillä hetkellä tunsin koko ruumiini tärisevän päästä varpaisiin.
 
Aave kiskoi peittoja keräksi ympärilleni. Nopean tarkastelun jälkeen huomasin, että minut oli kääritty peittoon, vilttiin ja päiväpeittoon. Tunsin olevani jättiläismäinen kotelo sängyssäni. Aave avasi ikkunan – tai ajattelin niin, sillä aave katosi hetkeksi näkökentästäni ja samassa ikkunastani virtasi viileää ilmaa – ja tuli sänkyni jalkopäähän. Hän otti jaloistani kiinni ja nosti niitä hieman ylemmäs. 
 
Makuuasento tuntui helpottavan päässäni kuulunutta huminaa ja lämpimiin peittoihin käärittynä tunsin vapinan hiljalleen hellittävän. ”Kiitos tuosta”, henkäisin. 

”Ei kestä”, tällä kertaa aaveen nauru oli selkeästi huvittunut, eikä hän ilmeisesti ollut enää huolestunut voinnistani, ”aloit olla samaa väriluokkaa kuin minä, joten ajattelin että kaipaat hieman lepoa.”

”Hyvin huomaavaista”, totesin peittokerrokseni uumenista ja loin häneen uteliaan katseen, ”miten niin ihmiset eivät näe aaveita?”

”Me voimme halutessamme näyttäytyä ihmisille”, aave vastasi, ”mutta voimme myös pysyä näkymättömissä. Olin ajatellut, etten näyttäytyisi sinulle ollenkaan. En tiennyt, miten reagoisit.”

”Huonosti”, vastasin ja katsoin aavetta kummissani, ”mutta, miksi et halunnut näyttäytyä? Miksi en ole nähnyt sinua aikaisemmin?”

”Huonosti?” aave kysyi huvittuneena, ”pikemminkin sairaalloisen hyvin. Mitä toiseen kysymykseesi tulee, yritin pysyä aika kaukana sinusta.”

”Koska?”

”Halusin oikeasti, että joku muuttaisi tänne”, aave hymyili leveästi.

”Miksi ihmeessä?” kysyin vuorostani äimistyneenä.

”Et uskokaan, kuinka yksinäistä elämäni on. Ja kuten sanoin, minulla ei ole mitään ihmisiä vastaan. Itse asiassa pidän ihmisistä ja tiedän monia aaveita, jotka tekisivät mitä tahansa, jos voisivat saada elämänsä takaisin.”

Kuuntelin aavetta lumoutuneena. ”Mutta, miksi kaikki ne tavaroiden siirtelyt, äänet ja laput?” hämmästelin, ”olin aivan varma, että yritit päästä minusta eroon.”

”Anteeksi siitä”, aave kuiskasi totisena, ”minusta on vain kivaa pitää välillä ääntä.”

Tirskahdin, jolloin aave katsoi minua kysyvästi. ”En odottanut ihan tuota vastausta”, selitin. Aloin hikoilla kaikkien peittojen välissä, joten kieritin peitot pois päältäni. Aave päästi otteensa ja lipui jälleen hieman kauemmas minusta. Hän katsoi minua jälleen huolestuneena, mutta tuumi luultavasti, että pärjään jälleen omillani, kun jalkani kantoivat. ”Nyt voisin ottaa sitä kaakaota”, totesin paljon virkeämpänä kuin hieman aikaisemmin.

”Olet todella outo ihmiseksi”, aave huokaisi, mutta seurasi minua alakertaan.   

Itse olin vakaasti sitä mieltä, etten tarvitsisi mitään henkivartijaa rappusille, mutta takanani kulkeva aave oli toista mieltä: ”Tämä on kamalaa. Aivan kuin katsoisi, miten humalainen kieppuu alas portaita.”
 
Käännyin vihaisena: ”Älä viitsi. Kävelen ihan normaalisti. Olen kunnossa, ihan oikeasti.”

Aave katsoi hetken kävelyäni ja huokaisi: ”Olet niin erilainen.”

”Ai kuinka niin?” hämmästelin ja otin kahvikupin käteeni. Kaakao oli jo kylmennyt, joten lämmitin sen.

”Järkevä ihminen pelkäisi minua”, aave aloitti, ”ja yleensä ihmiset valikoivat kämppikset huolella. Epäilen, että aaveet kuuluvat aika monen kohdalla mustalle listalle.”

”Mutta minähän pelkäsin sinua”, vastasin ottaessani kaakaon pois mikrosta.

Aave pudisti päätään ja hymyili: ”Yleensä pelkkä ’ei ole mitään pelättävää’ ei riitä vakuuttamaan ihmistä.”

”No valehtelitko sitten?” tivasin.

”En”, aave vastasi, ”minä en satuttaisi sinua.”

”Et ole muuten vielä kertonut nimeäsi, aave”, totesin kepeästi ja hörppäsin kaakaota.

”Patrik”, aave vastasi.

”Eikö sinua kiinnosta, mikä minun nimeni on?” kysyin kummastuneena, kun jatkokysymystä ei tullut.

”Olen lukenut nimesi kaikista kirjeistä, joita olet saanut ja tiedän myös siskosi nimen, koska soitit hänelle, kun olin saanut sinut suunniltasi.” Patrik näytti ensin huvittuneelta, mutta vakavoitui huomatessaan ilmeeni. ”Anteeksi”, hän henkäisi.

”Ei se mitään”, vastasin, ”kunhan lupaat, ettet enää piileksi minua. Ja lupaa meluta niin, että tiedän, missä liikut.”

”Selvä”, Patrik naurahti, ”tuon lupauksen pitäminen ei ole edes vaikeaa.” Hän kääntyi katsomaan lattialuukun päälle raahaamaani lipastoa ja naurahti uudelleen: ”En ole vuosiin nauranut niin makeasti kuin silloin, kun näin sinun raahaavan tuota. Anteeksi siitäkin, mutta luulitko tosissasi, että lipastosi estäisi minua pääsemästä kellariin. Ja aiotko muuten edelleen heittää menemään rakkaan jääkaappini ja nojatuolini?”

”Sinun täytyy myöntää, että oma nojatuolini on mukavampi”, huomautin ja hymyilin leveästi.

”Piste Lindalle”, Patrik huokaisi. Säpsähdin kuullessani nimeni. Patrik ei sanonut mitään reaktiostani vaan nousi tuoliltaan ja katsoi minua hymyillen. Hän käveli tyynen rauhallisesti keittiöön ja siirsi lipaston syrjään lattialuukun päältä. Lisäksi hän teki sen paljon nopeammin kuin minä ja sai operaation näyttämään paljon helpommalta. Sitten hän käveli kohti lattialuukkua ja hänen kehonsa putosi ensimmäisen askelman verran alemmas. Sitten hän otti kaksi askelmaa lisää ja hymyili minulle. Näin Patrikin vain lantiosta ylöspäin. Tuntui hassulta katsoa, kuinka hänen usvansa leijui lattialuukkuni ympärillä. Hän virnuili minulle, mutta samalla katsoi tarkasti kasvojeni ilmettä.

”Saat vain puoli pistettä, koska näen edelleen virneesi”, marisin ja hymyilin Patrikille. Hän näytti helpottuneelta noustessaan ylös kellarista. Patrik nousi selkeästi lattiaa ylemmäs. Minä jopa pelkäsin, että hän olisi törmännyt ovenkarmiin liidellessään takaisin luokseni. Silloin Leo ilmeisesti heräsi päiväuniltaan, se käveli tervehtimään minua, mutta kulki mahdollisimman nopeasti Patrikin ohi yläkertaan.

”Sinulla on viisas kissa”, Patrik naurahti, ”ja yllättävän kätevä kiperän paikan tullen.”

”Sofia!” minä puuskahdin kauhuissani ja tunsin kaiken hyvän oloni huuhtoutuvan alas viemäristä.

”Linda, nyt menit todella huonon väriseksi”, Patrik pyöri ympärilläni kuin helikopteriäiti, ”mikä nyt?”

”Sofia on kuollut”, henkäisin, ”hän on kuollut ja hän tuli puhumaan minulle ja seisoi tuossa pihalla vain muutaman metrin päässä…”

Patrik näytti siltä, että hänelle alkoi viimein selvitä yllättävän paniikkini syy. ”Oliko hän sinulle läheinenkin?”

”Ei, tuskin tunsin häntä”, vastasin, ”mutta – hän voi tulla…”

Patrik otti vaistomaisesti kasvoni käsiinsä, mikä ei ollut erityisen hyvä idea, koska kavahdin taas hänen kylmää kosketustaan. Niinpä Patrik laittoi toisen kätensä olkapäälleni ja laski toisen jalalleni. ”Ei ole mitään hätää”, Patrik rauhoitteli minua, ”ihan oikeasti. Yksikään aave ei tule tänne. Ei ellen niin halua.”

”Olisin kiitollinen, jos laittaisit Sofian sille mustalle listallesi”, marmatin.

Patrik naurahti: ”Tietysti, tietysti. Uskoisit jo, ettei sinulla ole mitään hätää. Ei niin kauan kuin minä olen maisemissa.”

Henkäisin syvään ja sain viimein itseni rauhoittumaan: ”Kiitos.” Hymyilin Patrikille ja tuumin, että hän taisi olla juuri sellainen lisä, jota kotiini tarvitsin. Oma suojelusenkelini, joka voisi varjella minua Sofian kaltaisilta demoneilta.

Asia putkahti päähäni seuraavan kerran vasta, kun olin käymässä nukkumaan. Tai tarkemmin ajatellen Patrik yritti epätoivoisesti saada minua nukkumaan. ”Kaikki ihmiset tarvitsevat unta”, Patrik paasasi, ”kello on jo vaikka mitä!”

”Mutta minua ei väsytä”, naurahdin ties kuinka monennen kerran, ”miten muka voisi väsyttää, kun minulla on takana tällainen päivä.”

Patrik pyöräytti silmiään ja avasi huoneeni ikkunan. Jäin katsomaan, kun hän jäi ikkunan eteen. Aluksi luulin, että ilmavirta olisi pysähtynyt hänet kohdatessaan, mutta sen sijaan heikkokin tuulenvire tuntui vahvistuvan ja huoneeseeni pyörähti viileä ilmavirtaus toisensa perään.

”Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olet viilentänyt huonettani”, moitin.

Patrik vastasi ilkikurisella hymyllä: ”Ei olekaan. Suoraan sanoen minua säälitti nähdä, kuinka uhrasit yöunesi takiani. Ajattelin siis hieman auttaa sinua. Siihen kuului myös se, että laitoin herätyksesi pois päältä.”
 
”Olisi pitänyt arvata”, henkäisin huvittuneena, ”en ole koskaan ennen tehnyt sellaista unissani. Olen kyllä kuullut monelta tutultani, kuinka heille on käynyt vastaavaa. Mutta hämmästyin todella, kun se tapahtui itselleni.”
 
Patrik kuunteli kohteliaasti höpinäni ja totesi sitten: ”Nukkumaan. Nyt.”

Huokaisin luovuttamisen merkiksi ja kaaduin sänkyyni. Jäin makaamaan siihen selälleni ja katsoin ensin kattoon. Sitten katselin Patrikia, joka leijui ikkunani edessä ja katseli hajamielisesti ulos ikkunasta. Hän siirsi katseensa minuun: ”Etkö saa unta?”

”Kyllä tämä tästä”, vastasin, ”en vain ole tottunut siihen, että joku liitelee huoneessani.”

”Voin lähteä pois…”

”EI!” parahdin, sillä mieleeni tuli mielikuva Sofiasta, jonka punaiset silmät välkkyisivät ikkunan takana.

Patrik naurahti: ”Selvä. En lähde. Yritä jo nukkua.”

Huoneessani alkoi olla miellyttävän viileää. Ajatus siitä, että Patrik oli paikalla pitämässä taloa silmällä, lohdutti minua jopa enemmän kuin olin kuvitellut. Nukahdin kauniiseen uneen ja nukuin sikeästi aamuun asti.

Jatkuu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti