Hän ei katsonut minuun päin. Hän
vaikutti vajonneensa Sofian tavoin omiin ajatuksiinsa. Aaveille kenties kävi
niin vähän väliä. Hän seisoi kylki itseäni päin ja katseli valokuvia, joita
olin asetellut seinälle. Hän näytti ihmiseltä, mutta hänen ihonsa oli enemmän sinertävän
kuin ihon värinen. Hänen ympärillään tuntui liikkuvan hänen ihoaan selkeästi
sinisempi, ohut juova, joka oli jollain tapaa osaa häntä, mutta kuitenkin
hänestä irrallaan. Hänen hiuksensa olivat tummat ja hänen koko olemuksensa
näytti siltä, kuin hän olisi vasta käynyt suihkussa.
Hänen hiuksensa
olivat lyhyet. Hänen paitansa oli osittain liimautunut märkänä hänen ihoaan
vasten ja hänen jalkapohjansa näyttivät muuhun kehoon verraten utuisilta, kuin
hän olisi seissyt osittain veden päällä. Aivan kuin hän olisi juuri noussut
ylös järvestä, mutta siinä hän oli, keskellä käytävääni. Oletin tietysti, että
hänen silmänsä olisivat samanlaiset kuin Sofialla, joten pelostani huolimatta
valmistauduin kohtaamaan hänen punaiset silmänsä. Aave palasi nykyhetkeen
omista ajatuksistaan ja käänsi kasvonsa nopeasti minuun päin. Ensimmäisenä
helpotuin siitä, että hänen silmänsä näyttivät täysin normaaleilta. Ne olivat
ruskeat, mutta niidenkin pinnassa oli outoa utuisuutta.
En pystynyt
näkemään aaveen itsensä läpi, mutta sen sijaan utuisen usvan läpi pystyin
näkemään selkeästi. ”Et näytä niin pelottavalta kuin olin pelännyt”, täräytin
ensimmäisenä rikkoakseni hiljaisuuden. Olipa nolo keskustelunavaus.
”Mitä sanoit?”
aave kysyi ja nosti kulmiaan. Katsoin aavetta lumoutuneena. Pohdin mahtoiko hän
pitää minun katsomistani yhtä uutena ja ihmeellisenä asiana kuin minä hänen
katsomistaan. Kiinnostuneesta ja yllättyneestä katseesta päättelin, että
vastaus oli kyllä.
”Sanoin, ettet
näytä niin pelottavalta. Mielikuvani pyörivät jossain manaajan ja kaunan
välimaastossa.”
Kesti vain
vajaan sekunnin verran, kun aave oli yllättäen aivan edessäni. Hän oli
siirtynyt huoneen toisesta päädystä eteeni niin lähelle, että olisin voinut
koskettaa hänen ympärillään pyörivää utua. Peruutin vaistomaisesti ja kolautin
selkäni seinään. Hieno homma, ajattelin itsekseni, pysyit aaveen kanssa sovussa
muutaman minuutin. Toivoin, että olisin voinut jotenkin perua aikaisemman
lauseeni, sillä oletin aaveen närkästyneen siitä: ”Anteeksi, en tarkoittanut
sillä…”
”En minä sitä”,
aave aloitti tyynnyttelevästi. Helpotuin huomatessani, että kasvoissa ei
näkynyt yhtään suuttuneisuutta. Sen sijaan aave näytti vähintäänkin yhtä
yllättyneeltä kuin hetki sitten. Hän katsoi minua kuin olisin tehnyt vaativan
sirkustempun… vaikka en osannut edes kärrynpyörää. Aave katsoi minua
äimistyneenä ja kiinnostuneen oloisena. ”Sinä siis näet minut?” aave varmisti.
”Niin?” vastasin
hämmentyneenä, ”eikö minun sitten pitäisi?”
”Ei”, aave vastasi
omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ”ihmiset eivät yleensä näe minua.” Hän mittaili
minua katseellaan kuin jotain kaupasta löytämäänsä tuotetta. Pohdittuaan asiaa
hetken aave nosti varovaisesti kättään ja kuljetti kämmentään minua kohti.
Yritin painautua lujemmin seinää vasten. ”Ethän kilju? Näytät siltä kuin voisit
parahtaa minä hetkenä hyvänsä”, aave totesi. Hän oli pysäyttänyt kätensä
ilmaan. Vaikka edes käden ympärillä oleva usva ei vielä koskettanut minua,
tunsin silti kylmää tuulenkaltaista ilmavirtausta, joka sai käteni
kananlihalle.
”En kilju”,
vastasin hyvin hiljaa ja yritin saada itseäni rauhoittumaan, ”olet vain
hieman”, yritin etsiä korrektia muotoa sanoille ”kylmä”, ”epätavallinen” ja
”luotaantyöntävä”.
”Sinä pelkäät
minua”, aave totesi ja se ei ollut kysymys.
”No tavallaan
joo”, vastasin tyytyväisenä siihen, että aave oli kiltisti täydentänyt
lauseeni, ”tavallaan en. En niinkään pelkää sinua. Pelkään enemmänkin sitä,
että olet joskus elänyt ja sitten kuollut. Ja että nyt olet siinä.”
”Eli siis pelkäät
minua”, aave väitti vastaan ja hymyili hieman, ”sama asia vain hieman
hienotunteisemmin ilmaistuna.” Aave hymyili edelleen, mutta tällä kertaa hymyn
seassa oli myös melankolista vivahdetta. ”Sinun ei tarvitse pelätä minua. Olen
vain utelias”, aave vakuutti. Sitten hän laski kätensä varovasti olkapäälleni.
Hänen viileä kosketuksensa sai minut jäykistymään, vaikka minulla oli paita
hänen kätensä ja oman ihoni välissä. Huomasin, kuinka aaveen ympärillä kulkeva
usva lävisti ihoni ja huoneen takaseinän.
”Olet kyllä
ehdottomasti ihminen”, aave mutisi osittain minulle ja osittain itselleen. Hän
nosti käden pois olkapäältäni ja katsoi minua edelleen kummastuneena. ”Ei
kaikkein tavanomaisin tapa tehdä tuttavuutta.” Tällä kertaa aaveen äänessä oli
selvää huvittuneisuutta. ”Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen”, hän naureskeli
ja liukui kauemmas luotani.
Aave käveli
portaat alas ja seurasin häntä keittiöön kuin olisin ollut transsissa. Aave
liikkui rappusissa kuin ihminen, paitsi että hänen usvaiset jalkansa eivät
aivan koskettaneet lattiaa. Päästyäni keittiöön istuin pöydän ääreen ja
katselin, kuinka aave otti kaapista kahvikupin. ”Mitä saisi olla? Teetä?
Kahvia? Kaakao voisi olla hyvä nyt. Näytät palelevan.” En edes tajunnut
täriseväni ennen kuin aave huomautti siitä. Katsoin jähmettyneenä, kuinka aave
valmisti kaakaota enkä pystynyt liikahtamaan edes silloin, kun aave työnsi
kahvikupin eteeni. Aave katsoi minua huolestuneena, enkä halunnut edes ajatella,
miltä näytin sillä hetkellä.
”Veikkaisin,
että tervejärkinen ihminen pyörtyisi viimeistään tässä vaiheessa”, aave totesi
vakavana ja näytti siltä, kuin valmistuisi ottamaan minusta otteen siltä
varalta, että lyyhistyisin maahan.
”Ei – minulla –
ole – mitään – hätää”, kakistin pinnallisen hengitykseni seasta.
”Taisin
aiheuttaa sinulle melkoiset traumat”, aave huokaisi, mutten osannut sanoa oliko
hän vakavissaan, vai vitsailiko hän taas. Aave katsoi tärinääni hetken ja
kallisti päätään. Tunsin kuinka koko keittiö kallistui hänen päänsä mukana.
”Miten ikinä
teetkään tuon, voisitko lopettaa?” henkäisin ja painoin kädet silmieni
suojaksi. Huojuva liike tuntui jatkuvan siitä huolimatta. Koko pääni huojui ja
humisi. ”En voi kovin hyvin.” Yllättäen tajusin, etten istunut enää keittiön
tuolilla vaan jokin kylmä tuntui ympäröivän minua hetken, kunnes makasin
sängyssäni. Vaikka huoneeni olisi normaalisti ollut minulle liian kuuma, sillä hetkellä
tunsin koko ruumiini tärisevän päästä varpaisiin.
Aave kiskoi
peittoja keräksi ympärilleni. Nopean tarkastelun jälkeen huomasin, että minut
oli kääritty peittoon, vilttiin ja päiväpeittoon. Tunsin olevani
jättiläismäinen kotelo sängyssäni. Aave avasi ikkunan – tai ajattelin niin,
sillä aave katosi hetkeksi näkökentästäni ja samassa ikkunastani virtasi
viileää ilmaa – ja tuli sänkyni jalkopäähän. Hän otti jaloistani kiinni ja
nosti niitä hieman ylemmäs.
Makuuasento
tuntui helpottavan päässäni kuulunutta huminaa ja lämpimiin peittoihin
käärittynä tunsin vapinan hiljalleen hellittävän. ”Kiitos tuosta”, henkäisin.
”Ei kestä”,
tällä kertaa aaveen nauru oli selkeästi huvittunut, eikä hän ilmeisesti ollut
enää huolestunut voinnistani, ”aloit olla samaa väriluokkaa kuin minä, joten
ajattelin että kaipaat hieman lepoa.”
”Hyvin
huomaavaista”, totesin peittokerrokseni uumenista ja loin häneen uteliaan
katseen, ”miten niin ihmiset eivät näe aaveita?”
”Me voimme
halutessamme näyttäytyä ihmisille”, aave vastasi, ”mutta voimme myös pysyä
näkymättömissä. Olin ajatellut, etten näyttäytyisi sinulle ollenkaan. En
tiennyt, miten reagoisit.”
”Huonosti”,
vastasin ja katsoin aavetta kummissani, ”mutta, miksi et halunnut näyttäytyä?
Miksi en ole nähnyt sinua aikaisemmin?”
”Huonosti?” aave
kysyi huvittuneena, ”pikemminkin sairaalloisen hyvin. Mitä toiseen kysymykseesi
tulee, yritin pysyä aika kaukana sinusta.”
”Koska?”
”Halusin
oikeasti, että joku muuttaisi tänne”, aave hymyili leveästi.
”Miksi
ihmeessä?” kysyin vuorostani äimistyneenä.
”Et uskokaan,
kuinka yksinäistä elämäni on. Ja kuten sanoin, minulla ei ole mitään ihmisiä
vastaan. Itse asiassa pidän ihmisistä ja tiedän monia aaveita, jotka tekisivät
mitä tahansa, jos voisivat saada elämänsä takaisin.”
Kuuntelin
aavetta lumoutuneena. ”Mutta, miksi kaikki ne tavaroiden siirtelyt, äänet ja
laput?” hämmästelin, ”olin aivan varma, että yritit päästä minusta eroon.”
”Anteeksi
siitä”, aave kuiskasi totisena, ”minusta on vain kivaa pitää välillä ääntä.”
Tirskahdin,
jolloin aave katsoi minua kysyvästi. ”En odottanut ihan tuota vastausta”,
selitin. Aloin hikoilla kaikkien peittojen välissä, joten kieritin peitot pois
päältäni. Aave päästi otteensa ja lipui jälleen hieman kauemmas minusta. Hän
katsoi minua jälleen huolestuneena, mutta tuumi luultavasti, että pärjään
jälleen omillani, kun jalkani kantoivat. ”Nyt voisin ottaa sitä kaakaota”,
totesin paljon virkeämpänä kuin hieman aikaisemmin.
”Olet todella
outo ihmiseksi”, aave huokaisi, mutta seurasi minua alakertaan.
Itse olin
vakaasti sitä mieltä, etten tarvitsisi mitään henkivartijaa rappusille, mutta
takanani kulkeva aave oli toista mieltä: ”Tämä on kamalaa. Aivan kuin katsoisi,
miten humalainen kieppuu alas portaita.”
Käännyin
vihaisena: ”Älä viitsi. Kävelen ihan normaalisti. Olen kunnossa, ihan
oikeasti.”
Aave katsoi
hetken kävelyäni ja huokaisi: ”Olet niin erilainen.”
”Ai kuinka
niin?” hämmästelin ja otin kahvikupin käteeni. Kaakao oli jo kylmennyt, joten
lämmitin sen.
”Järkevä ihminen
pelkäisi minua”, aave aloitti, ”ja yleensä ihmiset valikoivat kämppikset
huolella. Epäilen, että aaveet kuuluvat aika monen kohdalla mustalle listalle.”
”Mutta minähän pelkäsin
sinua”, vastasin ottaessani kaakaon pois mikrosta.
Aave pudisti
päätään ja hymyili: ”Yleensä pelkkä ’ei ole mitään pelättävää’ ei riitä
vakuuttamaan ihmistä.”
”No valehtelitko
sitten?” tivasin.
”En”, aave
vastasi, ”minä en satuttaisi sinua.”
”Et ole muuten
vielä kertonut nimeäsi, aave”, totesin kepeästi ja hörppäsin kaakaota.
”Patrik”, aave
vastasi.
”Eikö sinua
kiinnosta, mikä minun nimeni on?” kysyin kummastuneena, kun jatkokysymystä ei
tullut.
”Olen lukenut
nimesi kaikista kirjeistä, joita olet saanut ja tiedän myös siskosi nimen,
koska soitit hänelle, kun olin saanut sinut suunniltasi.” Patrik näytti ensin
huvittuneelta, mutta vakavoitui huomatessaan ilmeeni. ”Anteeksi”, hän henkäisi.
”Ei se mitään”,
vastasin, ”kunhan lupaat, ettet enää piileksi minua. Ja lupaa meluta niin, että
tiedän, missä liikut.”
”Selvä”, Patrik
naurahti, ”tuon lupauksen pitäminen ei ole edes vaikeaa.” Hän kääntyi katsomaan
lattialuukun päälle raahaamaani lipastoa ja naurahti uudelleen: ”En ole vuosiin
nauranut niin makeasti kuin silloin, kun näin sinun raahaavan tuota. Anteeksi
siitäkin, mutta luulitko tosissasi, että lipastosi estäisi minua pääsemästä
kellariin. Ja aiotko muuten edelleen heittää menemään rakkaan jääkaappini ja
nojatuolini?”
”Sinun täytyy
myöntää, että oma nojatuolini on mukavampi”, huomautin ja hymyilin leveästi.
”Piste
Lindalle”, Patrik huokaisi. Säpsähdin kuullessani nimeni. Patrik ei sanonut
mitään reaktiostani vaan nousi tuoliltaan ja katsoi minua hymyillen. Hän käveli
tyynen rauhallisesti keittiöön ja siirsi lipaston syrjään lattialuukun päältä.
Lisäksi hän teki sen paljon nopeammin kuin minä ja sai operaation näyttämään
paljon helpommalta. Sitten hän käveli kohti lattialuukkua ja hänen kehonsa putosi
ensimmäisen askelman verran alemmas. Sitten hän otti kaksi askelmaa lisää ja
hymyili minulle. Näin Patrikin vain lantiosta ylöspäin. Tuntui hassulta katsoa,
kuinka hänen usvansa leijui lattialuukkuni ympärillä. Hän virnuili minulle,
mutta samalla katsoi tarkasti kasvojeni ilmettä.
”Saat vain puoli
pistettä, koska näen edelleen virneesi”, marisin ja hymyilin Patrikille. Hän
näytti helpottuneelta noustessaan ylös kellarista. Patrik nousi selkeästi
lattiaa ylemmäs. Minä jopa pelkäsin, että hän olisi törmännyt ovenkarmiin
liidellessään takaisin luokseni. Silloin Leo ilmeisesti heräsi päiväuniltaan,
se käveli tervehtimään minua, mutta kulki mahdollisimman nopeasti Patrikin ohi
yläkertaan.
”Sinulla on
viisas kissa”, Patrik naurahti, ”ja yllättävän kätevä kiperän paikan tullen.”
”Sofia!” minä
puuskahdin kauhuissani ja tunsin kaiken hyvän oloni huuhtoutuvan alas
viemäristä.
”Linda, nyt
menit todella huonon väriseksi”, Patrik pyöri ympärilläni kuin helikopteriäiti,
”mikä nyt?”
”Sofia on
kuollut”, henkäisin, ”hän on kuollut ja hän tuli puhumaan minulle ja seisoi tuossa
pihalla vain muutaman metrin päässä…”
Patrik näytti
siltä, että hänelle alkoi viimein selvitä yllättävän paniikkini syy. ”Oliko hän
sinulle läheinenkin?”
”Ei, tuskin
tunsin häntä”, vastasin, ”mutta – hän voi tulla…”
Patrik otti
vaistomaisesti kasvoni käsiinsä, mikä ei ollut erityisen hyvä idea, koska
kavahdin taas hänen kylmää kosketustaan. Niinpä Patrik laittoi toisen kätensä
olkapäälleni ja laski toisen jalalleni. ”Ei ole mitään hätää”, Patrik
rauhoitteli minua, ”ihan oikeasti. Yksikään aave ei tule tänne. Ei ellen niin
halua.”
”Olisin
kiitollinen, jos laittaisit Sofian sille mustalle listallesi”, marmatin.
Patrik naurahti:
”Tietysti, tietysti. Uskoisit jo, ettei sinulla ole mitään hätää. Ei niin kauan
kuin minä olen maisemissa.”
Henkäisin syvään
ja sain viimein itseni rauhoittumaan: ”Kiitos.” Hymyilin Patrikille ja tuumin,
että hän taisi olla juuri sellainen lisä, jota kotiini tarvitsin. Oma
suojelusenkelini, joka voisi varjella minua Sofian kaltaisilta demoneilta.
Asia putkahti
päähäni seuraavan kerran vasta, kun olin käymässä nukkumaan. Tai tarkemmin
ajatellen Patrik yritti epätoivoisesti saada minua nukkumaan. ”Kaikki ihmiset
tarvitsevat unta”, Patrik paasasi, ”kello on jo vaikka mitä!”
”Mutta minua ei
väsytä”, naurahdin ties kuinka monennen kerran, ”miten muka voisi väsyttää, kun
minulla on takana tällainen päivä.”
Patrik pyöräytti
silmiään ja avasi huoneeni ikkunan. Jäin katsomaan, kun hän jäi ikkunan eteen.
Aluksi luulin, että ilmavirta olisi pysähtynyt hänet kohdatessaan, mutta sen
sijaan heikkokin tuulenvire tuntui vahvistuvan ja huoneeseeni pyörähti viileä ilmavirtaus
toisensa perään.
”Tämä ei ole
ensimmäinen kerta, kun olet viilentänyt huonettani”, moitin.
Patrik vastasi
ilkikurisella hymyllä: ”Ei olekaan. Suoraan sanoen minua säälitti nähdä, kuinka
uhrasit yöunesi takiani. Ajattelin siis hieman auttaa sinua. Siihen kuului myös
se, että laitoin herätyksesi pois päältä.”
”Olisi pitänyt
arvata”, henkäisin huvittuneena, ”en ole koskaan ennen tehnyt sellaista
unissani. Olen kyllä kuullut monelta tutultani, kuinka heille on käynyt
vastaavaa. Mutta hämmästyin todella, kun se tapahtui itselleni.”
Patrik kuunteli
kohteliaasti höpinäni ja totesi sitten: ”Nukkumaan. Nyt.”
Huokaisin
luovuttamisen merkiksi ja kaaduin sänkyyni. Jäin makaamaan siihen selälleni ja
katsoin ensin kattoon. Sitten katselin Patrikia, joka leijui ikkunani edessä ja
katseli hajamielisesti ulos ikkunasta. Hän siirsi katseensa minuun: ”Etkö saa
unta?”
”Kyllä tämä
tästä”, vastasin, ”en vain ole tottunut siihen, että joku liitelee
huoneessani.”
”Voin lähteä
pois…”
”EI!” parahdin, sillä
mieleeni tuli mielikuva Sofiasta, jonka punaiset silmät välkkyisivät ikkunan
takana.
Patrik naurahti:
”Selvä. En lähde. Yritä jo nukkua.”
Huoneessani
alkoi olla miellyttävän viileää. Ajatus siitä, että Patrik oli paikalla
pitämässä taloa silmällä, lohdutti minua jopa enemmän kuin olin kuvitellut.
Nukahdin kauniiseen uneen ja nukuin sikeästi aamuun asti.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti