4. Luku

Herätessäni Patrik oli poissa. Aurinko paistoi sisään ikkunasta. Nousin pystyyn nopeasti ja pelästyneenä. Seuraavassa hetkessä kuulin alakerrasta kovaäänisen kolauksen. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen kuulin myös toisen ja kolmannen kolauksen. Suuni vääntyi hymyyn. Patrik oli ottanut pyyntöni tosissaan. Nyt ainakin tiesin tarkalleen, missä hän oli.

Melkein ryntäsin alakertaan ja löysin nopeasti Patrikin, joka kolisteli keittiössä. Tuoksusta päätellen hän valmisti munakasta ja paahtoi leipää. Patrik käänsi katseensa minuun, kun astuin huoneeseen. Hymyilin hänelle leveästi ja hän hymyili takaisin.

”Huomenta unikeko”, Patrikin hymy oli viedä minulta jalat alta.

”Huomenta”, henkäisin ja yritin saada aivoni jälleen toimintaan. Oli vaikeaa muistuttaa itselleen, että Patrik oli aave. Hän ei siis todellakaan ollut sellainen, johon olisin saanut kiintyä sen kummemmin kuin normaaliin kämppikseen. Suhtautuminen Patrikiin oli kuitenkin vaikeaa, sillä hänestä oli alle vuorokaudessa tullut minulle tärkeä ihminen, joka pystyi pitämään asuntoni turvallisena. Minun elinpiirini pysyi vaarattomana vain silloin, kun hän oli osa sitä. Minä olin turvassa. Olin kokenut turvattomuuden tunnetta vain lyhyen ajan, mutta se riitti minulle. Halusin pysyä koko loppuelämäni turvassa. Eli Patrik saisi asua aina asunnossani. Minun olisi tehnyt mieli ravistaa päästäni hullut ajatukseni. Patrik ei ollut ihminen. En saisi ajatella hänestä tällä tavoin. Mutta miksi minä näen hänet ihmisenä?

”Aaveena minut on tavallaan sidottu tähän taloon”, Patrik selosti, ”mutta voin lähteä, jos haluan. Se ei ole toivottavaa, eikä kuulu hyvän talonvahdin tapoihin. En ole käynyt ulkona aikoihin.”

”Mitä tarkalleen ottaen tarkoitat ulkona käymisellä?” kysyin varuillani ja otin munakasta. Muistutin itselleni, että ei ole syytä vainoharhaisuuteen.

 ”Eikö kävely hautausmaalla olisi kivaa?”

”Oikein ratkiriemukasta”, murisin leikatessani munakasta.

”Kunhan vitsailin”, Patrik naurahti, ”mutta tässä lähellä on kuulemma kiva puisto.”

”Mm, tämä on pirun hyvää!” henkäisin suu täynnä munakasta, ”anteeksi.” Lehahdin punaiseksi ja yskin väärään kurkkuun joutunutta aamiaista. Join reippaasti vettä, jotta kurkussani ollut karheus katoaisi. ”Joo, tiedän sen puiston”, jatkoin, kun sain jälleen henkeä, ”se on ihan kiva.”

Patrik katsoi minua selkeästi huvittuneena, mutta ei murjaissut vitsiä siitä, että melkein tukehduin hänen munakkaaseensa.

Jatkuu