Patrikin
sylissä loikoilu oli helppoa. Liian helppoa. Liian luonnollista. Yritin olla
ajattelematta asiaa. Tuntui jo tarpeeksi kamalalta, että annoin itselleni luvan
istua Patrikin sylissä. Tunsin hänen kehonsa, joka oli viileä kuin ihana suihku
keskellä helteistä päivää. ”Tuli mieleen”, Patrik totesi rikkoen hiljaisuuden,
”tunnetko sinä Pirkon? Hän ainakin näytti tunnistavan sinut.”
Naureskelin
itsekseni, kun muistin, että kalanaisella oli nimikin. ”Niin”, vastasin
huvittuneena, ”joo, tunnen hänet.” Nostin katseeni Patrikin kasvoihin ja
hymyilin hänelle. Hän hymyili takaisin. ”Pirkko kertoi, että täällä
kummittelee”, selostin ja silitin ajatuksissani Patrikin kämmentä.
”Niinkö?”
Patrik kysyi muka yllättyneenä, ”mitä muuta hän kertoi?”
”Hän
kertoi, että täällä kummittelee mies”, vastasin ja hymyni leveni, ”mies, jota
kukaan ei ole nähnyt.”
”Niin,
sinua lukuun ottamatta”, Patrik hymähti.
”Patrik”,
aloitin varovasti, koska huomasin hyvän hetken tulleen, ”kuinka vanha sinä olet?”
”Olen
28-vuotias”, Patrik vastasi ja laski minut alas sylistään.
”Tiedän,
että kuolit sen ikäisenä”, vastasin, ”mutta et kertonut, minkä ikäinen olet
nyt.”
”Onko
sillä väliä!” Patrik henkäisi ja nousi seisomaan.
”Ei
kai”, vastasin ääni täristen, ”kunhan kysyin. Outoa, ettet halua puhua siitä.”
”Tietenkään
en halua”, Patrikin puhe muuttui hermostuneeksi puuroksi, ”tietenkään en halua
muistella päivää jona kuolin. Luovuin niin paljosta.” Patrik lyyhistyi istumaan
ja nojasi päätään takanaan olevaa seinää vasten. ”Sain joitain etuja takaisin
ja aaveena olo ei ole hassumpaa. Mutta minä lakkasin elämästä, Linda. Ja totta
puhuakseni en ole enää varma, kuinka vanha olen. Lopetin laskemisen. En käynyt
enää tämän talon ulkopuolella. Lukitsin itseni tänne omaan maanpäälliseen
vankilaani.”
”Patrik,
olen pahoillani”, olin mykistynyt Patrikin yllättävästä avoimuudesta. ”Etkö
kertoisi minulle, mitä tapahtui?”
Se
oli paha virhe. Patrik katosi hetkessä keittiöstä. Toruin itseäni koko matkan
kävellessäni pois keittiöstä. En joutunut kiirehtimään kauas. Patrik oli
portaiden puolivälissä. Hänen päänsä retkotti eteenpäin kuin se olisi ollut
irrallaan muusta ruumiista. Hän näytti uupuneelta nojatessaan kaidetta vasten.
Kun ehdin portaiden alapäähän, Patrik katsoi minua. Hänen silmänsä leiskuivat
vuoroin katumusta, raivoa ja surua. Jähmetyin ensimmäiselle askelmalle. Pelkästään
Patrikin silmistä näki, että hänen tunteensa mylläsivät kuin vauhkoontunut
karjalauma.
”Minun
tarinaani ei kuuluisi kertoa. Minun ei edes pitäisi olla täällä.”
”Se
ei ole totta”, suutahdin itsekin. Oli vaikeaa pysyä tyynenä, kun Patrik puristi
kaidetta rystyset valkoisina. ”Tiedät itsekin, että se ei ole totta.”
Patrik
nosti katseensa kattoon, huokaisi ja käänsi katseensa uudelleen minua kohti.
Kaksi tummaa silmää kohtasi katseeni. Hän puhui hiljaisella äänellä: ”Ihmiset
ovat täällä tarkoituksesta. Mutta aaveet. Me olemme liian pelkureita, jotta
jatkaisimme eteenpäin. Mutta silti me olemme liian pelottavia ja outoja, jotta
meidät hyväksyttäisiin ihmisten joukkoon.”
Minun
olisi tehnyt mieli kurkottaa Patrikia kohti ja lohduttaa häntä. En kuitenkaan
pystynyt tekemään niin, koska hänestä huokui suuttumusta ja vihaa, joka
varoitti pysymään kauempana. Tunsin itseni äärettömän pieneksi kaiken sen
suuttumuksen ja katumuksen edessä. Tajusin hämärästi, että huoneessa olevat
valot välkkyivät. Ulkoa kuului alkavan sateen ropina. Kun koko asuntoon tuli
aavemaisen pimeää, ainut valonlähde tuli Patrikista, joka loisti utuista
sinistä valoa ympärilleen.
”Katso
nyt minua!” Patrik karjui, tosin turhaan, koska en saanut katsettani irti
hänestä, ”minua ei kuuluisi olla edes olemassa.” Patrik nousi ilmaan terävästi
kuin hänen selässään olisi ollut valtavat kotkansiivet, hän vain nytkähti
ilmaan ja syöksyi huimaa vauhtia alas pysähtyen suoraan eteeni. Horjahdin
taaksepäin ja lennähdin lattialle. Haukoin henkeäni ja Patrik teki samoin.
Suuttumus oli saanut hänen normaalisti iloiset kasvonsa vääntymään tuskaiseen
virneeseen. Patrik oli uupunut ja niin olin minäkin.
Valot
palasivat eläväisesti värähdellen. Patrik katsoi minua anteeksipyytävästi ja
aukaisi suunsa kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta ehdin ensin: ”Älä sano
mitään.” Makasin kyljelläni lattialla enkä jaksanut nousta siitä vähään aikaan.
Tuntui kuin Patrikin raivo olisi kaatanut minut maahan ja nyt jäseneni
tuntuivat puutuneilta ja väsyneiltä. Jonkin ajan kuluttua nousin istumaan ja
huomasin, että Patrik oli kaikessa hiljaisuudessa istuutunut alimmalle
askelmalle.
”Anteeksi”,
Patrik henkäisi ja katsoi minua tarkkaavaisesti.
”Sinulla
ei ole mitään anteeksipyydettävää”, minä vastasin, ”mutta olet muuten
väärässä.”
Patrik
pudisti päätään: ”En usko sinua.”
”Etpä
tietenkään”, naurahdin, ”mutta ilman sinua Sofia olisi luultavasti repinyt
minut kappaleiksi.”
”Totta”,
Patrik myönsi, ”mutta oikeuttaako se olemassaoloni?”
”Jos
sanot vielä kerran jotain olemassaolosta, liimaan huulesi yhteen”, puhisin suuttuneena.
Patrik
hymyili minulle pitkästä aikaa ja nyökkäsi: ”Olisi parempi, jos en asuisi
täällä.”
”Ei
ikimaailmassa”, vastasin ja nousin seisomaan, ”olen vasta löytänyt tämän
maailman sellaisena kuin se on.” Patrik nosti hämmästyneen katseensa silmiini.
”En ole valmis jättämään tätä kaikkea”, selitin.
”Et
tiedä, mihin sekaannut”, Patrik henkäisi, ”etkö ymmärrä, että tämä saattaa
muuttaa ymmärryksesi maailmasta täysin?”
”Näen
sinut, vaikka minun ei pitäisi”, huomautin, ”en voi vain esittää, etten näe
sitä, mitä ympärilläni tapahtuu. En voi enää perääntyä, Patrik. Olen jo
kurkkuani myöten imaistuna tähän maailmaan. Sinun maailmaasi.”
”Sitten
minun täytyy auttaa sinut siitä pois.” Patrikin ilme oli kova ja kylmä. Hän
kääntyi ovea kohti ja lipui eteiseen. Ovella Patrik kääntyi. Olin jähmettynyt
portaiden alapäähän enkä tiennyt, mitä tehdä. ”Linda”, Patrik lausui nimeni
hitaasti, etäisellä äänellä, ”lupaa minulle, ettet liiku ulkona yöaikaan.”
”En”,
lupasin, ”mutta minne sinä…”, olin kävellyt Patrikin viereen. ”Milloin tulet
takaisin?”
”Linda”,
Patrikin ääni sortui. Olin varma siitä, että hän olisi itkenyt, jos vain olisi
kyennyt. ”Minä en tule takaisin.”
Sen
sanottuaan Patrik lipui oven läpi. Pakokauhu iski lävitseni sähköiskun lailla.
Juoksin ovelle, avasin oven ja tuijotin pimeyteen. Patrikista ei näkynyt jälkeäkään.
Ulkona satoi kaatamalla vettä ja taivas oli tummassa pilvessä. Juoksin sateesta
välittämättä ulos kadulle. Vesi litisi sukkieni alla ja pian tunsin
jalkapohjieni kastuvan, sitten punttieni. Tajusin ensimmäisten kyynelten
virtaavan silmistäni ja tunsin onton onkalon sisälläni.
”Älä
jätä minua”, kuiskasin jonnekin taivaalle, vaikka olin aika varma, että Patrik
ei kuulisi minua. ”Älä jätä minua yksin.” Juoksin eteenpäin mitään näkemättä.
Juoksin maantien varressa ja otin tukea katulampusta. Tunsin koko kehoni
tärisevän kuin kuoleman kourissa. Huuleni värisivät ja hampaani kalisivat
toisiaan vasten. Minun oli vaikea hengittää, sillä totuus alkoi hiljalleen
valjeta minulle. Nyt joutuisin pärjäämään omillani maailmassa, jossa Sofia
olisi tuolla jossain.
Polvistuin
tärisevien jalkojeni varaan, lysähdin maahan ja otin jalat syliini. Heijasin
itseäni märällä asfaltilla ja kuulin autojen tööttäävän kohdallani. Valokeilat
valaisivat hetken ympäristöäni ja sitten kaikki pimeni jälleen. Lohduttomuus
tuntui ikuiselta. Kylmä tuuli puhalsi paitani läpi. Kun olin itkenyt jonkin
aikaa, silmäni tuntuivat kuivilta ja kärsineiltä. Tiesin, etten saisi Patrikia
palaamaan istumalla sateessa, mutta osa minusta oli toivonut, että olisin
saanut edes kiinni hänen jalastaan.
Toivoin, että olisin päätynyt hänen
mukaansa, minne ikinä hän oli mennytkin.
Käännyin
ja raahustin takaisin asunnolleni. En edes jaksanut riisua märkiä vaatteita
pois päältäni, vaan rojahdin nojatuolilleni. Katselin asuntoani ja näin sen
uudessa valossa. Se tuntui tarpeettoman isolta yhdelle ihmiselle. Kävelin
rappusia ylös ja pysähdyin kohdassa, jossa Patrik oli seissyt. Kaiteeseen oli
jäänyt rosoinen jälki kohtaan, jota Patrik oli puristanut. Sivelin kohtaa
etusormellani ja tunsin ammottavan aukon kasvavan sisälläni. Hengitin
katkonaisesti niiskausteni lomasta ja kävelin rappuset ylös.
Olin
asunnossani ensimmäistä kertaa aivan yksin.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti