7. Luku

Aamulla herätessäni olin varma, että Joonas oli kadonnut yön aikana. Asuntoni oli tyhjä, seesteinen ja äänetön. Tyhjä lukuun ottamatta minua, seesteinen muuten kuin tunteideni puolesta ja äänetön siihen saakka, kunnes kompastuin lattialle jääneeseen tyynyyn ja kellahdin selälleni.

Keräilin ajatuksiani ja tuijotin kattoa. Auts. Mahtava alku päivälle.

Nousin ylös. Tunsin olevani kuin rikkoutunut jää. Ruumiissani oli hetki hetkeltä enemmän halkeamia, jotka muodostivat railoja kehooni. Pakotin itseni liikkeelle ja suuntasin kylpyhuoneeseen. Vuodin verta sisääni, ulkoisesti näytin melkein samalta kuin aina ennenkin. Silmäni olivat tosin tummat lähes kokonaan valvotun yön jäljiltä ja katsoessani kylpyhuoneen peiliin huomasin näyttäväni enemmän aaveelta kuin ihmiseltä.

Olin pelkkä varjo eloisasta tytöstä, joka sisälläni asusti, jossain hyvin syvällä. Kaukana pohjalla, minne ei riittänyt happea. Pieni tyttö sisälläni kitui. Heitin ajatukseni pois mielestäni ja lähdin harppomaan alakertaa kohti.

Kai tämä paha olo joskus helpottaisi, ajattelin. Pakko sen olisi joskus väistyä. En kai voisi kokea kurjuutta säälittävän loppuelämäni ajan. Huuliltani pääsi onneton naurahdus. Totuus kirpaisi melkein yhtä pahasti kuin Patrikin lähtö.

Kyllä voisin.

Kävelin portaat alas ja yllätyin nähdessäni Joonaksen keittiössä. Hän ei selvästi ollut yhtä äänekäs tapaus kuin Patrik. Joonas oli nostanut jalkansa pöydälle. Hänen maihinnousukenkänsä näyttivät mutaisilta, mutta en viitsinyt alkaa pitää hänelle hygienialuentoa.

”Huomenta”, Joonas mutisi ja silitti sylissään istuvaa palleroa. Hierottuani unia silmistäni totesin, että Leo kehräsi tyytyväisenä uuden aaveen sylissä. Katselin ympärilleni keittiössä ja huomasin pöydällä muutakin kuin Joonaksen jalat; silmänkantamattomiin tyhjiä viskipulloja. Herranjestas, juomamääränsä puolesta Joonaksen olisi pitänyt ensin kukkua hetki käkikellon lailla ja sammua tyytyväisenä tuntikausia sitten. Mutta siinä hän istui tyynenä, rauhallisena ja selväpäisenä omana itsenään.   

Joonas laski Leon lattialle, otti tupakka-askin taskustaan ja suuntasi ovesta ulos sanaa sanomatta. Tupakkaa ja viskiä, vieraani oli todellinen terveysintoilija. Itselleni oli täysin yhdentekevää, jos Joonas olisi päättänyt tyhjentää Patrikin viskivarastot. Eihän se minun huolenaiheeni ollut. Pohdin, miten niin erilaiset aaveet saattoivat ystävystyä keskenään. Oli vaikea kuvitella nuo kaksi pelaamassa korttia saman pöydän ääressä, katsomassa elokuvaa tai jotain muuta vastaavaa. Heissä ei tuntunut olevan mitään samaa.

Ehkä he juuri siksi viettivät aikaa yhdessä. Oli miten oli, palasin yläkertaan ja valmistauduin ottamaan erittäin pitkän suihkun. Suuri tavoitteeni oli, että kaikki huoleni voisivat vain huuhtoutua alas viemäristä. Suihkutila tuntui erittäin kylmältä. Viileät laatat pistelivät jalkapohjiani ja jouduin hieromaan käsiäni yhteen. Pohdin, että tarvitsisin suihkuuni ehdottomasti lattialämmityksen. Käänsin hanan auki ja laitoin käteni kylmän vesisuihkun alle.

Suuni vääntyi irvistykseen, kun kylmä vesi läpäisi ihoni. Jäinen virtaus tuntui selässäni asti ja huomasin väriseväni. Tunsin myös jalkojeni kastuvan, kiitos yli-innokkaiden vesipisaroiden. Odotettuani hetkisen jouduin paniikkiin. Normaalisti vesi lämpeni hetkessä, mutta nyt olin seissyt käsi ojossa jo hyvin pitkän aikaa. Joutuisinko kaiken päälle ottamaan kylmän suihkun juuri silloin, kun sitä vähiten tarvitsin?

Voi itku. Tämä ei todellakaan ollut minun päiväni.

”Eikö vesi lämpene?”

Tuntui kuin jääpuikko olisi lävistänyt minut. Kauhu iski niin voimakkaana, että pelkäsin menettäväni kehoni hallinnan. Henkäisin hätääntyneenä, kyykistyin pieneksi mytyksi ja laitoin kädet itseni suojaksi. ”Olet sairas! Mitä sinä teet täällä?”

Joonas nauroi huoneen toiselta puolelta: ”Katselen.”

”Idiootti!” manasin ja konttasin pyyhkeeni viereen. ”Häivy täältä!”

Joonas ei liikahtanutkaan: ”Älä viitsi.”

”Haluan, että lähdet!” huusin kurkku suorana.

Joonas ei vastannut. Hän käveli rauhallisesti eteeni. Hän seisoi paikoillaan hetken katsellen kasvojani kankaan läpi. Hurjasta illastaan huolimatta Joonas ei haissut hitustakaan alkoholille. Eikä hänen äskeinen tupakkansa haissut sen enempää. Ainoa tuoksu oli Joonaksen utuinen tuulahdus. ”Et ole kertonut kaikkea.”

Katsoin häntä ihmeissäni: ”Mitä sinä tuolla tarkoitit?”

”Sinä. Sinä ja Patrik.”

Oivallus Joonaksen mielessä kirpaisi syvältä. Rukoilin, että saisin tarpeeksi happea pinnallisesta henkäilystäni huolimatta. Pyörtymiskohtaus oli vähintä, mitä tähän tilanteeseen enää kaipasin.

”Silti hän jätti sinut”, Joonas jatkoi selvästi hämmentyneenä, ”miksi?”

Käänsin katseeni pois hänestä ja tuijottelin lattian laatoitusta. ”Haluan, että lähdet kodistani. Nyt heti.”

Joonas käveli huoneen seinää kohti, mutta pysähtyi äkisti. Kun hän kääntyi minua kohti, hänen kasvonsa näyttivät yllättävän tuskaisilta. ”Olen pahoillani.”

Sitten hän lipui seinän läpi. En pystynyt reagoimaan hänen lähtöönsä mitenkään. En sanonut hänelle mitään, en järjestänyt itku-potku-raivaria hänen tirkistelynsä takia. Jäin seisomaan keskelle kylpyhuonetta kuin ruumis. En tuntenut mitään, en miettinyt mitään. Minä vain seisoin keskellä tyhjyyttä omassa painajaisessani.   

Patrik

”MITÄ – SINÄ – OLET – TEHNYT?”

Tuntui kuin olisin jäänyt junan alle jokaisen sanan kohdalla. Sisareni oli pelottava ilmestys. Paljon maailmaa nähnyt nainen oli sullottu 16-vuotiaan ruumiiseen. Hänellä oli kokenut sielu, mutta nuoren neidon kasvot. Silmät, jotka olivat siniset kuin meri. Hiukset, jotka olivat kauniin vaaleat ja laineilla. Mutta tuolla hetkellä hänen kuvankauniit kasvonsa olivat täynnä suuttumusta ja turhautumista.

”Luulin sinun olevan paljon viisaampi!” Anita henkäisi. Kimeässä teinin äänessä väreili aikuisen auktoriteetti. ”En saata uskoa, että joku niin tyhmä kuin sinä, voisi olla pikkuveljeni.”

Niin. Hänen pikkuveljensä. Mieleeni muistui päivä, jona Anita kuoli. Se oli kamala päivä. Loputtoman surun hetkiä täynnä oleva kärsimysten alkusoitto, jonka jälkeen veljeni ei enää ikinä ollut oma itsensä. Tieto siitä, että solunsalpaajat eivät toimineet toivotulla tavalla, oli tullut vain muutamaa viikkoa aikaisemmin. Ymmärrys siitä, että syöpä lopulta nujertaisi isosiskomme. Kaamea ohikulkeva hetki, jonka aikana perheeni ymmärsi, että menettäisimme rakkaan esikoisemme.

Kyllä, se oli elämäni karmein päivä. Jopa oma ja veljeni kuolema jäi toiselle sijalle.

”Luulin toimivani oikein”, henkäisin ja yritin vältellä sisareni katsetta. En halunnut näyttää hänelle, että muistot olivat tulvineet varoittamatta mieleeni.

Anita huokaisi raskaasti ja istuutui tuolille: ”Tiedän sen, Patrik. Mutta teit silti tyhmästi.”

”Mitä minun olisi pitänyt tehdä?” kysyin. En pystynyt vieläkään kohtaamaan sisareni katsetta, joten tuijotin huoneen sinistä tapettia.

”Sinun pitäisi tuoda hänet tänne! Olet tehnyt hänelle hirviömäisen tempun. Se tyttö on siellä ypöyksin ja kuka tahansa aave voi mennä sinne.” Anita muuttui entistä kalpeammaksi. Kamala totuus putkahti hänen mieleensä. ”Joonas voi mennä sinne.”

Voi hitto. Joonas ja Linda samassa huoneessa, se olisi pahinta, mitä Lindalle voisi sattua. Siis, jos kostonhimoisia Sofian kaltaisia aaveita ei laskettu. Joonas ei ikinä tappaisi Lindaa, mutta yhdistelmä oli aivan liian kiusallinen. Häikäilemätön, ihmisiä hyväkseen käyttävä Joonas ja Linda-parka, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mihin Joonas kykeni. Olin onnistunut sotkemaan pakan tosi pahasti.

”Mitä ihmettä teen?” hätäilin samalla, kun Joonaksen ilkeä hymy kummitteli mielessäni.

Anita kohautti olkiaan: ”Et mitään.”

”Pakkohan minun on jotain tehdä! En voi jättää häntä sinne yksin.”

”Ensimmäiseksi: Jätit jo. Ja toiseksi, en sanonut, etten itse tekisi mitään tyttöystäväsi eteen.”

Tuijotin Anitaa epäuskoisena: ”Mitä ajat takaa?”

”No, tiedät, että olen paljon sinua nopeampi ja miellyttävämpi persoona”, Anita väläytti sädehtivän hymyn. ”Joten tietysti on ilmeistä, että minä haen hänet tänne.”

Äänetön narahdus sai meidät molemmat hiljenemään. Katseemme porautuivat ovelle. ”Hei vain teillekin”, tulija virnuili. ”Mikä nyt on? Näytätte siltä kuin olisitte nähneet aaveen.”

”Hei vaan”, vastasin ja toivoin, että veljeni antaisi minun jatkaa siitä, mihin Anitan kanssa jäin.

”Ei ole sinun tapaistasi jättää ihmisiä varmaan kuolemaan”, ovelta kuului murinaa. ”Varsinkin, kun koet jotain tunteita ylipäätään sitä tyttöä kohtaan.”

”Pää kiinni, Joonas”, Anita sihahti, ”tämä on minun ja Patrikin välinen asia.”

”Systeri”, Joonas henkäisi mairittelevasti, ”ethän heittäisi minua pois huoneestasi?”

”Tällä hetkellä houkutus on melkoinen”, Anita sähähti ja harppoi uhkaavasti Joonasta kohti.

”Hoi nuoriso!” äitimme ääni kuului alakerrasta, ”hiljempaa ääntä, kiitos!”

Koko perhe täynnä aaveita. Lindan paikka olisi ehdottomasti missä tahansa muualla kuin täällä. Äitini ja isäni asuivat edelleen vanhassa puutalossa, jossa olivat kuolleet vain hieman Anitan poismenon jälkeen. Minä ja veljeni olimme jollain ihmeen kaupalla onnistuneet pysymään elävien kirjoissa yllättävän pitkään. Ikävä ei hellittänyt, mutta tunsimme läheistemme läsnäolon kaiken aikaa.

Aloin taas pohtia, miksi Linda pystyi näkemään aaveita vastoin heidän omaa tahtoaan. Siitä kohtaa, missä sydämeni oli ennen sykkinyt, tuntui vihlaisevan kipu, kuin terävä veitsi olisi kirjoittanut Lindan nimen siihen. Minulla oli niin ikävä häntä. Tunsin olevani jälleen vain poika, joka itki isosiskonsa vuoteen äärellä.

En ikinä haluaisi katsoa kaukaa Lindan kuolemaa, kun se hetki pitkän ajan päästä koittaisi. Haluaisin olla hänen kanssaan ja ehkä, jos hän voi antaa minulle anteeksi, hän voisi sitten jäädä asumaan tänne meidän muiden kanssa. Tosin totta puhuakseni pohdin, voisiko Linda ikinä antaa minulle anteeksi. En pystynyt edes itse hyväksymään järjetöntä tekoani. Mitä oikein ajattelin?

Päätin jättää itseni sättimisen myöhemmäksi ja pakotin itseni ajattelemaan Lindaa. Linda, Linda, mitä ihmettä teen kanssasi. Kaikessa hiljaisuudessa Anita oli tullut minua lähemmäs: ”Menen hakemaan hänet.”

”Ei”, vastasin tiukasti ja kohtasin hänen katseensa. ”Minä palaan sinne. Jäämme sinne, molemmat.”

”Se on vaarallista”, Anita painotti, ”pelkään, että Linda on vaarassa. Se Sofia, josta kerroit...” Huomasin sivusilmällä, että Joonas höristi korviaan. ”En usko, että hän jättää tilaisuuden käyttämättä”, Anita jatkoi. ”Hän voi jo olla matkalla Lindan luo. Hänen tarvitsee tietää vain, että sinä olet poistunut maisemista. Usko minua, se nainen on talossasi salamana.”

”Hyvä on”, myönnyin lopulta, ”hae sinä hänet tänne, mutta vain väliaikaisesti. Me palaamme myöhemmin Lindan kotiin. Lindalla ei ole mitään hätää, kun hän on seurassani.”

”Sen kyllä uskon”, Anita vastasi, mutta en ollut varma, oliko hänen lauseensa sarkastinen heitto vai oliko hän tosissaan.

Anitan lähdettyä jäin kahden Joonaksen kanssa. ”Taisit käydä hänen luonaan?” varmistin.

Joonas nyökkäsi. Hän näytti vakavoituneen: ”Kuule, hän muuten kaipaa sinua.”

Käänsin katseeni jalkoihini: ”Valehtelet.”

”Valehtelen sinulle aika usein”, Joonas myönsi, ”mutta en valehtelisi tässä asiassa.”

Kun nostin katseeni, Joonas oli kadonnut. Suljin silmäni ja haravoin mielessäni koko talon. Anita oli jo lähtenyt, äiti ja isä olivat makuuhuoneessaan.

Joonas oli poissa.

Jatkuu