lisää jatkoa :)

”Patrik?” kysyin huolestuneena ja otin askeleen häntä kohti, ”Patrik, onko kaikki hyvin?” Pelästyin hänen ilmettään. Hänen silmänsä näyttivät sukeltaneen mustiin vesiin. Hänen katseensa oli täynnä selittämätöntä surua. ”Patrik”, kuiskasin ja kosketin varovasti sormellani hänen poskeaan. ”Patrik, sano jotain.”

Patrik havahtui lopulta ja otti kädellään kiinni sormestani. Jäin huvittuneena katsomaan, kuinka hänen kämmenensä sulki sormeni sisälleen ja jäin tuijottamaan usvaa, joka leijaili käden ja koko Patrikin ympärillä. Yritin jälleen muistuttaa itselleni, kuka olin ja missä olin. Toivoin hartaasti, että sydämeni kiivas takominen ei paljastaisi ajatuksiani. Pelkäsin, että Patrik pystyisi kuulemaan epätasaiset lyönnit. Minä todella toivoin, että olisin väärässä.

”Anteeksi”, Patrik naurahti, mutta nauru tuntui liian kepeältä. Harhaluuloisena ajattelin heti, että Patrik oli todella kuullut enemmän kuin olisi halunnut tietää. ”Meillä aaveilla on pientä taipumusta omiin ajatuksiin jäämiseen”, Patrik selosti tarpeettoman nopeasti, kuin olisi kokenut syyllisyyttä asiasta.

Minun olisi tehnyt mieli täräyttää: Tiedän, Sofia teki samoin. Hillitsin kuitenkin kieleni, sillä en halunnut keskustelun kääntyvän uudelleen Sofiaan. Tai kehenkään muuhun punasilmäiseen aaveeseen. Pelkkä ajatus vaarasta sai niskakarvani nousemaan pystyyn ja näin Sofian jälleen edessäni. Tulossa minua kohti. Silmät hulluina kiiluen.

Patrik päästi irti kädestäni: ”Sinun kannattaa jatkaa kävelyä. Ja älä puhu minulle vähään aikaan, yksinpuhelusi herättää huomiota.”

Huomasin vasta silloin, kuinka ohikulkijat kiersivät minut kaukaa. He katsoivat minua kuin olisivat pohtineet, pitäisikö minulle soittaa valkotakkiset miehet paikalle. Mietin, mitä järkyttynyt ilmeeni oli paljastanut Patrikille vain hetki sitten. Oliko pelkoni käsin kosketeltavissa? Arvasiko Patrik, mitä ajattelin?

No ei hän meedio sentään ole, rauhoittelin itseäni. Oli vaikeaa muistaa, että olin ainoa ihminen, joka näki Patrikin. Yhtä vaikeaa oli hillitä kieleni ja kävellä hiljaa Patrikin vieressä. Minulla oli mielessäni tuhansia eri asioita, joista halusin puhua hänen kanssaan. Kestin hiljaa vain muutaman minuutin.

”Minulla on niin hirveästi asiaa”, kuiskasin ja yritin liikuttaa suutani mahdollisimman vähän. Se siitä itsensä hillitsemisestä.

Patrik naurahti ponnistelulleni: ”Sano pois.”

”On siis olemassa sellaisia aaveita kuin sinä ja sellaisia kuin Sofia?” havaitsin, että pitkän lauseen muodostaminen mahdollisimman pieneleisesti pelkästään huulia liikuttamalla oli yllättävän vaikeaa.

”Niin”, Patrik vastasi itselleen luontaisella äänensävyllä ja normaalilla elehdinnällä. Sillä hetkellä toivoin, että voisin olla muille ihmisille yhtä huomaamaton kuin Patrik. ”Me, joilla ei ole mitään ihmisiä vastaan, eroamme Sofian kaltaisista silmiemme ansiosta.”

”Huomasin heti, että Sofialla on punaiset silmät ja sinulla ruskeat!” henkäisin aivan liian kovaan ääneen. Ohikulkeva vanhempi rouva loi minuun pitkän katseen ennen kuin jatkoi kulkuaan. ”Mitä silmien väriä täytyy siis varoa?” jatkoin hiljaisemmalla äänensävyllä.

”Vain punaista”, Patrik vastasi, ”ja usko pois, et voi erehtyä. Se väri tuntuu leiskuvan kilometrien päähän.”

Nyökkäsin. Muistin tasan tarkalleen Sofian silmät, jotka loistivat kuin punaiset liikennevalot. En vieläkään saattanut ymmärtää, miten en alkuun huomannut niitä lainkaan. Kenties, koska en osannut kiinnittää niihin huomiota. Mutta tiesin, että tästä eteenpäin vastaava tilanne ei pääsisi toistumaan. Nyt osasin kiinnittää huomiota ohikulkevien silmiin aivan eri tavalla kuin ennen. Kaiken lisäksi Patrik oli aivan vieressäni. Minusta tuntui, ettei ollut mitään, mikä olisi jäänyt häneltä huomaamatta. 

Käännyin katsomaan Patrikia, jolloin kohtasin hänen ruskeiden silmiensä katseen. Tuijotin hänen silmiään, joiden ympärillä tanssiva utu osasi edelleen hämmästyttää minua. Hitaasti Patrikin kasvoille tuntui hiipivän pieni muistutus surusta, jota olin aikaisemmin nähnyt hänessä paljon kokonaisvaltaisempana: ”Eiköhän palata takaisin.”

Palattuamme kotiin Patrik suunnisti vihellellen keittiöön.

”Mitä sinä nyt?”, hämmästelin.

”Ajattelin kokata lounasta”, Patrik vastasi.

”Äh, Patrik”, kiiruhdin hänen viereensä, ”tiedäthän, että osaan itsekin tehdä ruokaa?”

Patrik katsoi minua loukkaantuneena.

”En tarkoittanut sitä pahalla”, kiirehdin sanomaan ja silitin Patrikin kämmenselkää. Hän piteli veistä kädessään. Hän oli leikkaamassa tomaattia halki. ”Ethän pahastunut?” katsoin Patrikin kasvoja. Yritin epätoivoisesti keksiä, miten saisin hänet taas hyvälle tuulelle. ”Minä vain, tiedäthän, ettei sinun tarvitse passata minua?”

”Kyllä tiedän”, iloinen virne oli palannut Patrikin kasvoille, ”ja olen pohjimmiltani itsekäs olento.”

Katsoin häntä kysyvästi.

”On tosi yksinäistä olla aave”, Patrik selosti ja käänsi katseensa takaisin tomaattiin, jonka hän leikkasi ohuiksi paloiksi. ”Yksinäistä ja tylsää. Tämä on minulle vain ja ainoastaan sitä, että yritän saada olemassaololleni tarkoitusta.”

”Ei mitään muuta?” varmistin.

Helvetti soikoon tämän blondin kanssa. ”Ei tietenkään”, vastasin, pakotin kasvoni hymyyn ja keksin itselleni verukkeen lähteä huoneesta, ”Leo taitaa haluta sisään.” Mikä ihme minua vaivaa, mietin itsekseni leijuessani ulos asunnosta. Leo istui talon kivirappusilla ja katsoi minua kysyvästi. Syksyinen tuuli puhalsi kylmästi ja tunsin kylmän puristuksen rinnassani. Kuulin, kuinka Linda kattoi pöytää. Tunsin ihmeellisen nytkähdyksen jossain sisälläni, kun tajusin hänen kattaneen lautaset kahdelle. Miksi ihmeessä? Hän kaiketi muistaa kuitenkin, että minun syöttämiseni on yhtä järkevää kuin yrittäisi ruokkia astianpesukonetta.

Istuin Leon viereen. Se katsoi minua kuin olisi odottanut selostusta siihen, miksi yllättäen hakeuduin hänen seuraansa. ”Voinko puhua sinulle kuin mies miehelle?”

Leo naukaisi.

Minua hymyilytti: ”Kiitoksia, kamu.” Kissa uskalsi ensimmäistä kertaa tulla lähemmäs minua. Hieman empien Leo tassutteli viereeni ja nojasi itseään viileää ihoani vasten. ”Mukava huomata, ettemme ole toisillemme enää niin vastenmielisiä kuin aluksi”, totesin. Leo kehräsi vastaukseksi.

Silitin kissan turkkia ja yritin saada ajatuksiani järjestykseen. Joka kerta ollessani Lindan lähellä minun olisi tehnyt mieli halata häntä. Puhua hänen kanssaan, kunnes olisi kulunut ikuisuus. Kuunnella hänen nauruaan kunnes maailma loppuisi. Minun pitäisi suojella häntä kaikelta pahalta. Toinen osa minusta olisi halunnut juosta karkuun kotitalostani, paeta jonnekin Timbuktuun tai kiduttaa itseäni niin kauan, että joutuisin toiseen ulottuvuuteen. ”Leo, minusta tuntuu, että olen aivan sekaisin. Tältäkö sinusta tuntuu, kun sinulla on naaras perässäsi?”

Leo mulkaisi minua. ”Anteeksi, se ei ollut sopivaa”, naureskelin katsellessani, kuinka Leo laahusti oven eteen ja vaati päästä sisään. ”Hetki vain”, totesin sille, ”minun täytyy miettiä paria asiaa.” Tai yhtä asiaa, oikeastaan yhtä ihmistä. Pahus vie, minulle ei ole koskaan ennen käynyt mitään tällaista. Suljin kasvoni käsiini ja huokaisin. Olen sairas. En saisi ajatella tällä tavalla. Hän on ihminen, hitto soikoon, ihminen. Mikä hänessä oli niin ihmeellistä?

Tiesin jo vastauksen kysymykseeni. Hän ei kohdellut minua kuin olisin ollut aave. Hän ei katsonut minua kuin kuollutta. Hän näki edessään ihmisen, elävän persoonan. Linda sai minut tuntemaan, että olen elossa. Aivan kuin en olisi koskaan kuollut. 

Hullua kyllä, elämäni taisi alkaa vasta, kun tapasin hänet.