Patrik
viipyi ulkona huolestuttavan pitkään. Lopulta avasin oven, jolloin Leo
syöksähti sisään. Patrik istui rappusilla selkä minuun päin. Arvelin, että hän
oli uponnut taas omiin ajatuksiinsa. ”Ruoka on kohta valmista”, totesin ja
odotin jonkinlaista reaktiota.
”Sepä
kiva”, Patrik totesi kääntämättä katsetta minua kohti, ”ja vaivauduit kertomaan
tämän minulle, koska?”
”No,
ajattelin, että olisit”, tuntui kuin Patrik olisi sylkäissyt vasten kasvojani.
Jäin tuijottamaan hänen selkäänsä. ”Tai ei mitään”, värähdin yllättävästä
kylmyydestä, jota Patrik levitti ympärilleen. Suljin oven perässäni.
Minä
kaduin heti. Kaikista ihmisistä viimeisimpänä olisin halunnut loukata Lindaa. Otin
muutaman syvän henkäyksen ja palasin sisälle. Tuntui kuin jokin olisi sivaltanut
minua vatsaan. Linda käveli rivakasti ympäri keittiötä pitäen katseensa
tiukasti poissa minusta. Olin tullut kovaäänisesti sisälle, mutta hän ei
uskaltanut edes katsoa minua kohti. Auts, tämä ei lupaa hyvää, tuumin
itsekseni. ”Linda?” Hän ei edes kääntynyt minua päin. Sen sijaan hän siirtyi
pois lavuaarin luota, otti rätin ja alkoi hinkata sillä pöytää. Jossa ei ollut
muruakaan. Huono omatuntoni vain syveni. ”Linda, anna anteeksi.”
Linda
lopetti kovakouraisen pöydän pyyhkimisen, mutta ei vieläkään katsonut minua. Otin
varovaisen askeleen häntä kohti. Hän ei huomannut, kuinka lähellä olin vaan
kääntyi päistikkaa minua kohti. Linda ei ollut koskaan ollut niin lähellä
minua. Hänen silmänsä olivat täyttyneet kyynelistä. ”Linda, olen pahoillani”,
mutisin, kun en osannut sanoa muutakaan. ”Olen todella pahoillani. Ole kiltti,
älä itke.”
”En
pysty lopettamaan”, Linda henkäisi, ”eivätkö aaveet muka koskaan itke?”
”Eivät”,
vastasin, ”mutta et usko, kuinka minuun sattuu, kun vain katson sinua.” Linda
pyyhki silmiään ja yllätti minut. Hän painoi päänsä rintaani vasten ja
nyyhkytti. Jaa, pohdin hämmentyneenä, kenties tämä on joku ihmisten
normaalireaktio. Seurasin omaa luontaista vaistoani ja peittelin Lindan käsieni
suojaan. Heijasin häntä kuin pientä lasta kunnes nyyhkytys loppui.
”Sinä
olet mukavan lämmin”, Patrik mutisi.
”Niin,
hyvähän sinun on”, tokaisin, ”kun jääkaappi ei halaa sinua.” Patrik nauroi
heitolleni. ”Et tosin tunnu niin kylmältä kuin yleensä”, jatkoin yllättyneenä,
”mistähän se johtuu?”
”Sinä
käyt ylikierroksilla”, Patrik vastasi naurahtaen, ”luultavasti hikoilisin, jos
voisin.”
”Oi,
anteeksi”, vastasin ja irrottauduin varovaisesti hänen otteestaan. Pohdin,
mahtoiko häntä harmittaa yhtä paljon kuin minua, kun jouduin peruuttamaan
kauemmas hänen luotaan. Hänen kasvojensa mukaan vastaus oli jälleen ’kyllä’.
Väliimme
laskeutui kiusaantunut hiljaisuus, joka loppui, kun ovelta kuului napakka
koputus. Sain liikkumiskykyni ensimmäisenä takaisin ja harpoin ovelle. Oven
takana seisoi kalanainen, joka kurkotti itseään sisäpuolelle: ”Hei, Linda!
Ihanaa nähdä sinua! Onko täällä tapahtunut mitään mielenkiintoista?”
Tuntui
koomiselta puhua ihmiselle, joka ei katsonut minua kahta sekuntia kauemmin vaan
käänteli päätään kuin strutsi ja antoi suomuisten silmiensä tihrustella
ympärilleen. Kalanaisen vierailun syytä ei tarvinnut kauan miettiä. ”Eipä
täällä mitään ihmeellistä”, vastasin. Minun olisi yllättäen tehnyt mieli paukauttaa
ovi kiinni kalanaisen nenän edestä. Se oli kuitenkin mahdotonta, sillä
kalanainen oli epätavallisessa kumara-asennossa, minkä seurauksena hän venytti
yläruumistaan eteiseeni.
”Saanko
tulla sisään?” hän hymyili minulle niin leveästi kuin paksujen huuliensa takaa
kykeni.
Olet
jo puolittain sisällä. ”Anteeksi, mutta nyt on vähän huono hetki”, sopersin.
”Ihan
hetkeksi vain”, kalanainen anoi ja kuvittelin, kuinka hän hetken päästä
putoaisi polvilleen ja alkaisi nuolla maata jalkojeni edessä.
Kuulin
Patrikin murisevan selkäni takana.
”Olen
äärimmäisen pahoillani”, minusta on niin ihanaa, kun tunkeudut
yksityiselämääni, ”mutta minulla on tosi huono hetki.”
Kalanainen
uskoi minua, kiitos vetisten silmieni. Hän ojensi minulle käyntikorttiaan: ”Jos
sinulle tulee joskus sellainen olo, että tarvitset lohduttavaa olkapäätä”, hän
kehräsi, ”soita tähän numeroon.”
Otin
numeron, vaikka tiesin, ettei minun tarvitsisi koskaan soittaa siihen.
Minullahan oli jo lohduttava olkapää, jonka valitsin paljon mieluummin kuin
kalanaisen suomut. Lisäksi en halunnut päästä hänen juorulistalleen, joten
tiesin, että tulevaisuudessa minun pitäisi varoa sanojani hänen seurassaan. Ennen
lähtöään kalanainen tuijotti vielä muutamaan otteeseen sisälle ja käveli sitten
ripeästi pois.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti