tiistai 24. heinäkuuta 2012

6. Luku


Hätkähdin hereille. Sydämeni takoi, olin kylmännihkeässä hiessä ja suuni oli jäänyt auki. Olin herännyt eläimelliseen huutoon ja tajusin vasta jälkikäteen, että raastava ulvonta kuului minusta. Suljin suuni. Yritin saada hengitykseni tasaiseksi, mutta se oli vaikeaa. Kuuntelin asunnosta kuuluvia ääniä, mutta mitään ei kuulunut satunnaisen Leon liikehdinnän lisäksi.

Todellista kohtalon ivaa.

Pari yötä sitten olin toivonut, että talossani liikkunut kolistelija olisi vain pakannut laukkunsa ja lähtenyt pois. Nyt, kun talo viimein oli itseäni ja Leoa lukuun ottamatta tyhjillään, tunsin valtavaa syyllisyyttä. Ei tämän näin pitänyt mennä. Ja mitä se typerä riitakin oli? Mistä se edes alkoi?

Ai niin. Minä sanoin jotain tyhmää. Taas.

Käänsin kylkeä ja tajusin voimakkaan puristuksen rinnassani. Näkymätön ilmamassa repi minua pienemmälle kerälle. Aloin itkeä, jolloin oloni helpotti hieman. Märkä läntti tyynyllä oli kuitenkin yhtä toivottu vieras kuin sadepilvi sisätiloissa. Käänsin tyynyn ympäri ja ihmettelin sitä tosiasiaa, etten ollut vielä menehtynyt nestehukkaan.

Yleensä olin meistä sisaruksista muutenkin se, joka itki jokaisen miehen perään. Tämä tuntui kuitenkin paljon monimutkaisemmalta ja tuskallisemmalta erolta kuin aikaisemmat. Muut olivat lähteneet ”toisen naisen perään”, ”etsimään omaa itseään” tai ”kiertelemään maailmaa.” Minun aavepoikaystäväni päätti mennä askelta pidemmälle: ”En kestä omaa olemassaoloani, joten jätän sinut, ettei sinun tarvitsisi muistaa, että kaltaisiani on edes olemassa.”

Hyvin ajateltu Einstein, mutta en voisi enää ikimaailmassa unohtaa aaveita. Hehän tuntuivat minulle aivan yhtä todellisilta ja näkyviltä kuin normaalit ihmisetkin. Varsinkin, kun minulla näytti olevan vielä joku yliluonnollinen kyky nähdä aaveet jopa silloin, kun he itse eivät halunneet näyttäytyä…

Luoja paratkoon, en ollut enää kurkkuani myöten aaveiden maailmassa. Olin jo pinnan alla ja lähestyin koko ajan pohjaa. Ummistin silmäni ja pyörähdin toiselle kyljelleni, vaikka tiesin, ettei nukahtamisesta tulisi mitään. Yritin hengittää sisään ja ulos mahdollisimman rauhallisesti. Kuuntelin hengitystäni ja tajusin hiljalleen valuvani transsiin.

Voisiko Patrikia edes kutsua poikaystäväksi? Mitä meidän välillämme loppujen lopuksi oli? Voisiko tätä kuvailla parin päivän juttuna? Joo, meillä oli ehdottomasti sellainen. Se alkoi sillä, että Patrik halusi suojella minua hullulta psykopaatilta. Patrik oli eläväisin ja ihanin kuollut, jonka olin tavannut. Hyvä mennä sanomaan, kun Sofia toimi vertailupohjana.

Mutta Patrikissa oli jotain hyvin erilaista kuin muissa tuntemissani miehissä. Hän oli turvallinen, mutta vakavasti otettava, ei mikään avuton pikkupoika miehen ruumiissa. Hän oli komea, no tietysti. Kenties kuolema kaunistaa. Lisäksi hän oli kaikin tavoin ihana. Aina siihen asti kunnes hän jätti minut tänne.

”Minä en tule takaisin.”

Oli täysin turhaa kiduttaa itseään muistelemalla Patrikia. Hänen sanansa kaikuivat päässäni tehden oloni entistä kurjemmaksi. Uusi nyyhkäisy oli voimakas ja tuntui rinnassani asti. Minulla oli järjenvastainen ikävä. Kaiken tämän jälkeen minun olisi pitänyt kiehua raivosta. En kuitenkaan kyennyt ajattelemaan Patrikista yhtäkään pahaa ajatusta.

Patrik oli lähtenyt ja vienyt rauhoittavan viileyden mennessään. Huoneeni oli kuin sauna ja otsallani olisi voinut paistaa kananmunan. Kävin suihkussa, mutta kun siitä ei tuntunut olevan riittävästi apua, säädin veden mahdollisimman kylmälle ja otin jääkylmän suihkun. Kylmä vesi auttoi vain hetkellisesti. Muistin etäisesti, että minulla oli joskus ollut tuuletinkin. Riemu oli kuitenkin ennenaikainen ja päättyi lyhyeen, kun muistin tuulettimen tarkan sijainnin: Niinan asunnossa, kokoon taitettuna hänen sänkynsä alla.

Palasin huoneeseeni. Kävin makaamaan selälleni tyynyjeni ja peittojeni päälle. Vieläkin liian kuuma. Nakkasin kaiken mahdollisen pois selkäni alta. Patja allani tuntui hieman viileämmältä, mutta jouduin hillitsemään itseni, etten olisi mennyt hakemaan jäitä pakkasesta. Patrik oli tehnyt kaikkensa, jotta minä olisin turvassa. Hän oli jopa jättänyt oman kotinsa todistaakseen, kuinka tosissaan oli. Ainoa ongelma oli, että hänen lähdettyään turvattomuuden tunne tuli takaisin. Se puristi kehoani kokoon ja sai jalkani sätkimään, kun yritin turhaan löytää hyvää asentoa.

Tästä tulisi pitkä yö.

Havahduin ajatuksistani, kun ikkuna piti järkyttävän kolauksen ja kylmää ilmavirtaa vyöryi ulkoa sisälle. Säntäsin huoneen toiseen päähän ja jäin tuijottamaan ikkunasta avautuvaa näkymää. Ikkunalaudalla istui mies, joka loisti vaaleana tummaa metsää ja sadetta vasten. Hän nousi kyyrystä asennostaan ja pudottautui lattialle.

Tulija oli aave. Hän oli hintelämpi ja hieman lyhyempi kuin Patrik. Hänellä oli ruskeat hiukset. Seuraavaksi päätin tarkistaa aaveen silmät. Kun yritin tavoittaa hänen katsettaan, huomasin sen olevan mahdotonta. Ajattelin aaveen olevan sokea, sillä hänen silmänsä oli sidottu valkoisella kankaalla, joka oli solmittu takaa kiinni. Vaikka aave ei voinut mitenkään nähdä minua kangaspalan läpi, hänen profiilinsa oli käännetty minua kohti ja hän katsoi järkähtämättä kasvojeni korkeudelle.

Ehkä hän pystyi kuulemaan tai haistamaan minut. Tuijotin aavetta ja hän tuijotti takaisin. Aikaa kului, enkä uskaltanut liikahtaa. Tein jopa omaa hengitystäni mahdollisimman pieneleisesti. Otin paljon ilmaa hiljaisella vedolla, pidätin, puhalsin ulos sen, mitä oli jäänyt ja vetäisin taas lisää ilmaa sisälleni. Aave otti muutaman askeleen oikealle. Katseeni seurasi. Sitten aave otti muutaman askeleen vasemmalle. Seurasin häntä jälleen katseellani. Sitten aave pysähtyi ja tuijotti minua.

”Joku seisoo paskajäykkänä”, aave tuhahti. Hän hymyili leveästi.

”Ehkä vähän”, sain lopulta vastattua ja hain tukea ovenkarmista. Suunnittelin samalla, että jos aave yllättäen lopettaisi kohteliaisuudet, pääsisin nopeasti pois huoneesta.

Aaveen kasvonilmeistä päättelin, että hän hämmästyi. ”Kiehtovaa. Näet minut, kuulet minut, mutta näytät kyllä ihmiseltä.”

”Niin, koska olen sellainen”, vastasin. Mahtavaa, tuntui kuin koko rumba olisi alkanut alusta. Tähyilin ympärilleni kuin nurkkaan ahdettu eläin. ”Mitä sinä teet täällä?”

”Voisin periaatteessa kysyä sinulta samaa”, aave totesi kylmästi.

”Tunnetko Patrikin?” henkäisin saadakseni lisää aikaa. Vaikka en tosin tiennyt, mitä iloa minulle olisi muutamasta piinaavasta hetkestä lisää.

”Niinkin voi sanoa”, aave virnisti.

”En luota sinuun, joten voisitko vain…” Ääneni katkesi. Aave oli tullut eteeni niin nopeasti, että liikahdin automaattisesti taaksepäin. Aave hymyili minulle jälleen leveästi. Hän pyydysti yhden hiussuortuvistani sormiinsa ja pyöritti sitä muutamaan otteeseen kädessään. Sitten aave kosketti poskeani. Lyhyt hipaisu sai kylmät väreet kulkemaan aaltoina selkääni pitkin.

Kosketus oli lämmin.

Vaikka Patrik ei ollut maininnut mitään aaveiden ruumiinlämmöstä, olin huomannut, että Patrik, rauhan ja rakkauden esikuva, oli erittäin viileä. Tämä uusi tulokas oli puolestaan ihonlämpöinen. Hänestä huokui sanatonta aggressiivisuutta, joka varoitti jo kilometrien päästä pysymään hänestä loitolla.

Aave seurasi selkeästi huvittuneena, kun minua puistatti. ”Niin, olit sanomassa?”

”Oletko sokea?” Kaduin heti töksähdyksen päästyä huuliltani. Laitoin sen suoraan paniikin piikkiin. Minun oli pakko saada jotain muuta ajateltavaa. En halunnut suututtaa vierasta tunkeutujaa käskemällä häntä lähtemään talostani. Odotin kauhuissani aaveen reaktiota lipsahdukseeni.

Helpotuksekseni aave vain nauroi: ”En. Itse asiassa näen kaiken täydellisesti, kiitos kysymästä.”

Tuijotin häntä ihmeissäni.

”Ja vastauksena seuraavaan mahdolliseen kysymykseesi”, aave jatkoi, ”kyllä, näen jopa paremmin kuin Patrik. Mutta et vieläkään kertonut, mitä teet täällä.”

Henkäisin, sillä pelkästään nimen kuuleminen tuntui piiskansivallukselta selkään. Sitten muistutin itselleni, kenen seurassa olin. ”Minä asun täällä.”

Aave kohotti kulmiaan: ”Ihan tosi?”

Nyökkäsin, koska pelkäsin ääneni pettävän. ”Entä sinä? Mikä suo minulle ilon, että lennähdät sisään ikkunastani?”

”Ja pelästytän sinut niin, ettet nuku loppuyöstä?”, aave veikkasi. Kun en vastannut, aave jatkoi: ”Ajattelin hieman mukiloida Patrikia. Mutta ilmeisesti hän ei ole paikalla. Milloin hän palaa?”

”Hän ei tule takaisin”, vastasin ja mieleeni tuli, mahtoiko Patrik aavistaa, että tänne olisi tulossa yöllinen vieras. Jos hänen tarkoituksensa oli pelastaa minut lähtemällä itse, hän oli epäonnistunut täysin.

Uusi aave katsoi minua jälleen yllättyneenä: ”Hmm, ei hänen tapaistaan.”

Aloin pikkuhiljaa tulla siihen tulokseen keskustelun kulusta, että outo aave ei ehkä ollutkaan hyökkäämässä kimppuuni. Aivan kuin aave olisi sillä hetkellä lukenut ajatukseni, sillä tunsin kahden piilossa lymyävän silmän porautuvan kasvoihini. Peräännyin seinää vasten. Aave tuli lähemmäs, mutta pysähtyi jättäen väliimme runsaasti tilaa. Tiesin, kuinka nopeita aaveet halutessaan olivat, joten tunsin ahtaanpaikankammoa välissämme olevasta aukosta huolimatta. ”Kuka sinä olet? Mitä sinä haluat?”

”No viski kyllä kelpaisi.”

Aivoni joutuivat niin suuren hämmennyksen valtaan, että kesti hetken ennen kuin tajusin tuijottavani aavetta suu auki, yrittäen sisäistää vastaanotettua viestiä. Suljin suuni, mutta en pystynyt kääntämään katsettani pois aaveesta. Osittain sen takia, että pelkäsin häntä edelleen hillittömästi, osittain siksi, että uudesta aaveesta oli tosi vaikea saada selkoa. Tajusin vain hämärästi, että aave katsoi minua odottaen vastausta viskikysymykseensä.  ”Am, en tiedä, mitä kellarissa on, joten en…”

”Ja nimeni on Joonas. Osaan kyllä itsekin kellariin. Ja pois tästä talosta”, aave naurahti, käveli ovelle ja katsoi vielä kerran selkänsä taakse, ”jatka sinä vain uniasi.” Joonas kallisti päätään kuin olisi samassa huomannut jotain ja osoitti sormellaan väsyneitä, punertavia silmiäni: ”Tosin, et tainnut nukkua, kun tulin?”

”En ole saanut unta”, vastasin rehellisesti. Joonas saattoi tosin nähdä sen myös pöyhennetyistä tyynyistäni, peitostani, joka oli tuhannella kierteellä sekä iloisesti paikoiltaan kierineistä lakanoistani.

”Pelottaako, kun ei ole aavetta katsomassa perääsi?” Joonas kysyi huvittuneena, ”luulisi, että nukkuisit paremmin, kun meikäläisiä ei ole näköpiirissä.”

”Ei se ihan niinkään ole”, vastasin, ”täällä liikkuu vähän pahatahtoisiakin aaveita.”

”Ja luulet, etten kuulu niihin?” tällä kertaa Joonaksen ääni oli kaikkea muuta kuin huvittunut.

”No, olen edelleen yhtenä kappaleena”, totesin.

”Siitä saat tosin kiittää vain sitä, että taidat olla hyvää pataa Patrikin kanssa”, Joonas totesi kylmästi.

Nielaisin. En tiennyt, miten tähän taloon tunkeutuvaan vieraaseen olisi pitänyt suhtautua. Pelkäsin häntä. Olin kuitenkin samalla myös otettu ja helpottunut siitä, että aaveen äänessä kuului selvästi kunnioitusta. Ihan kuin ympärilläni olisi ollut aura, joka kertoi hänelle, että minusta pitäisi pysyä loitolla.

Oliko tämä Patrikin ansiota? Toivoin itsekseni, ettei tuo aave saisi tietää kovin pian, että Patrik lähti minun takiani. Uskoin, että siitä seuraisi minulle suuria ongelmia. Niin iloinen kuin olinkin Patrikin suojeluvaistosta, en halunnut kuolla hänen takiaan. Hänen suuret ponnistelunsa olisivat siinä tilanteessa menneet lievästi sanottuna hukkaan. Joonas joko huomasi tai vaistosi hermostuneisuuteni, sillä hän murahti: ”En tapa ihmisiä, kun he nukkuvat.”

Sepä lohdullista. Viesti, joka oli tarkoitettu rauhoitteluyritykseksi, kääntyi mielessäni itseään vastaan. Hän on siis tappanut ihmisiä. Kuinka paljon? Miksi? Vai laskeeko hän aaveet ihmisiksi? Joka tapauksessa jo se, että kiduttaisi aavetta niin kauan, että tämä joutuisi toiseen ulottuvuuteen…  

Haukoin henkeäni ja vain etäisesti pinnan alla kuplinut pakokauhu alkoi voimakkaasti nostaa päätään. Tietoa tuntui tulevan aivan liikaa lyhyen ajan sisään ja pelkäsin aivojeni joutuvan oikosulkuun. Joonas ei hievahtanutkaan, vaan katsoi minua silmä kovana. Peruutin sängylleni ja painoin pään polvieni väliin. Kun uskaltauduin nostamaan päätäni jonkin ajan kuluttua, Joonas katseli ympärilleen kuin olisi vieraillut museossa.

”Kiva kuva, milloin tämä on otettu?”

En vastannut. En jaksanut edes seurata, mitä kuvaa Joonas osoitti. Aave laski kuvan takaisin pöydälle ja istui sängylleni pysyen kuitenkin riittävän kaukana minusta. ”Oletko tappanut eläviä?” ääneni värisi, kun pääsin lauseen loppuun.

”En ole”, Joonas vastasi. Hän kuulosti rehelliseltä. ”Olen hoitanut toisiin ulottuvuuksiin kyllä kasoittain aaveita, mutta usko pois, he kerjäsivät sitä.” Värähdin, sillä mieleeni tuli ensimmäisenä Sofia. Joonas huomasi reaktioni: ”Tässä ei ole järkeä. Miksi Patrik olisi jättänyt omaan asuntoonsa ihmisen?”

”Kuinka niin?” hämmästelin.

”No, kaikki aaveet tietävät tämän talon”, Joonas selitti, ”ja sinut aistii kilometrien päähän. Hän on jättänyt sinut tänne kuin syötiksi ja häipynyt itse paikalta.”

Tunsin ikävän muljahduksen sisälläni. Patrikin suunnitelman ainoa perusteltu ja järkeenkäypä puoli alkoi kuihtua kokoon. Tämä kaikki tarkoitti, että olin ollut oikeassa koko ajan. Patrik teki suuren virheen lähtiessään ja tuo suuri virhe saattoi maksaa oman henkeni.

”Täytynee ottaa asia puheeksi, kun näen hänet seuraavan kerran”, Joonas tuumi tyynen rauhallisesti.

”Onko sinulla kovakin kiire?” En olisi uskonut, että anelisin vierasta aavetta jäämään, mutta siitä huolimatta huomasin istuvani sängylläni silmät toiveikkaana ja epätoivoisina pyytäen, että hän saisi verukkeen jäädä tänne. Joonaksen rauhallisen hyminän jälkeen tullut oma hermostunut ja kimakka ääneni kuulosti huvittavalta.

Joonas katsoi minua kohti ja päästi ilmoille voimakkaan naurun: ”Voin jäädä, jos se helpottaa omaa ahdistustasi. Minulle on sinänsä sama, missä yöni vietän. Ja kuka tietää, ehkä Patrik tulee takaisin.”

Joonas lipui lattian läpi alakertaan. Kaaduin sängylle ja mietin aamuyön tuomaa outoa käännettä. Jos hän jäisi odottamaan Patrikin paluuta, hän saisi odottaa tosi kauan.

Jatkuu

2 kommenttia: