Hätkähdin
hereille. Sydämeni takoi, olin kylmännihkeässä hiessä ja suuni oli jäänyt auki.
Olin herännyt eläimelliseen huutoon ja tajusin vasta jälkikäteen, että raastava
ulvonta kuului minusta. Suljin suuni. Yritin saada hengitykseni tasaiseksi,
mutta se oli vaikeaa. Kuuntelin asunnosta kuuluvia ääniä, mutta mitään ei
kuulunut satunnaisen Leon liikehdinnän lisäksi.
Todellista
kohtalon ivaa.
Pari
yötä sitten olin toivonut, että talossani liikkunut kolistelija olisi vain
pakannut laukkunsa ja lähtenyt pois. Nyt, kun talo viimein oli itseäni ja Leoa
lukuun ottamatta tyhjillään, tunsin valtavaa syyllisyyttä. Ei tämän näin
pitänyt mennä. Ja mitä se typerä riitakin oli? Mistä se edes alkoi?
Ai
niin. Minä sanoin jotain tyhmää. Taas.
Käänsin
kylkeä ja tajusin voimakkaan puristuksen rinnassani. Näkymätön ilmamassa repi
minua pienemmälle kerälle. Aloin itkeä, jolloin oloni helpotti hieman. Märkä
läntti tyynyllä oli kuitenkin yhtä toivottu vieras kuin sadepilvi sisätiloissa.
Käänsin tyynyn ympäri ja ihmettelin sitä tosiasiaa, etten ollut vielä
menehtynyt nestehukkaan.
Yleensä
olin meistä sisaruksista muutenkin se, joka itki jokaisen miehen perään. Tämä
tuntui kuitenkin paljon monimutkaisemmalta ja tuskallisemmalta erolta kuin
aikaisemmat. Muut olivat lähteneet ”toisen naisen perään”, ”etsimään omaa
itseään” tai ”kiertelemään maailmaa.” Minun aavepoikaystäväni päätti mennä
askelta pidemmälle: ”En kestä omaa olemassaoloani, joten jätän sinut, ettei
sinun tarvitsisi muistaa, että kaltaisiani on edes olemassa.”
Hyvin
ajateltu Einstein, mutta en voisi enää ikimaailmassa unohtaa aaveita. Hehän
tuntuivat minulle aivan yhtä todellisilta ja näkyviltä kuin normaalit
ihmisetkin. Varsinkin, kun minulla näytti olevan vielä joku yliluonnollinen
kyky nähdä aaveet jopa silloin, kun he itse eivät halunneet näyttäytyä…
Luoja
paratkoon, en ollut enää kurkkuani myöten aaveiden maailmassa. Olin jo pinnan
alla ja lähestyin koko ajan pohjaa. Ummistin silmäni ja pyörähdin toiselle
kyljelleni, vaikka tiesin, ettei nukahtamisesta tulisi mitään. Yritin hengittää
sisään ja ulos mahdollisimman rauhallisesti. Kuuntelin hengitystäni ja tajusin
hiljalleen valuvani transsiin.
Voisiko
Patrikia edes kutsua poikaystäväksi? Mitä meidän välillämme loppujen lopuksi
oli? Voisiko tätä kuvailla parin päivän juttuna? Joo, meillä oli ehdottomasti
sellainen. Se alkoi sillä, että Patrik halusi suojella minua hullulta psykopaatilta.
Patrik oli eläväisin ja ihanin kuollut, jonka olin tavannut. Hyvä mennä
sanomaan, kun Sofia toimi vertailupohjana.
Mutta
Patrikissa oli jotain hyvin erilaista kuin muissa tuntemissani miehissä. Hän
oli turvallinen, mutta vakavasti otettava, ei mikään avuton pikkupoika miehen
ruumiissa. Hän oli komea, no tietysti. Kenties kuolema kaunistaa. Lisäksi hän
oli kaikin tavoin ihana. Aina siihen asti kunnes hän jätti minut tänne.
”Minä
en tule takaisin.”
Oli
täysin turhaa kiduttaa itseään muistelemalla Patrikia. Hänen sanansa kaikuivat
päässäni tehden oloni entistä kurjemmaksi. Uusi nyyhkäisy oli voimakas ja
tuntui rinnassani asti. Minulla oli järjenvastainen ikävä. Kaiken tämän jälkeen
minun olisi pitänyt kiehua raivosta. En kuitenkaan kyennyt ajattelemaan
Patrikista yhtäkään pahaa ajatusta.
Patrik
oli lähtenyt ja vienyt rauhoittavan viileyden mennessään. Huoneeni oli kuin
sauna ja otsallani olisi voinut paistaa kananmunan. Kävin suihkussa, mutta kun
siitä ei tuntunut olevan riittävästi apua, säädin veden mahdollisimman kylmälle
ja otin jääkylmän suihkun. Kylmä vesi auttoi vain hetkellisesti. Muistin etäisesti,
että minulla oli joskus ollut tuuletinkin. Riemu oli kuitenkin ennenaikainen ja
päättyi lyhyeen, kun muistin tuulettimen tarkan sijainnin: Niinan asunnossa,
kokoon taitettuna hänen sänkynsä alla.
Palasin
huoneeseeni. Kävin makaamaan selälleni tyynyjeni ja peittojeni päälle. Vieläkin
liian kuuma. Nakkasin kaiken mahdollisen pois selkäni alta. Patja allani tuntui
hieman viileämmältä, mutta jouduin hillitsemään itseni, etten olisi mennyt
hakemaan jäitä pakkasesta. Patrik oli tehnyt kaikkensa, jotta minä olisin
turvassa. Hän oli jopa jättänyt oman kotinsa todistaakseen, kuinka tosissaan
oli. Ainoa ongelma oli, että hänen lähdettyään turvattomuuden tunne tuli
takaisin. Se puristi kehoani kokoon ja sai jalkani sätkimään, kun yritin
turhaan löytää hyvää asentoa.
Tästä
tulisi pitkä yö.
Havahduin
ajatuksistani, kun ikkuna piti järkyttävän kolauksen ja kylmää ilmavirtaa
vyöryi ulkoa sisälle. Säntäsin huoneen toiseen päähän ja jäin tuijottamaan
ikkunasta avautuvaa näkymää. Ikkunalaudalla istui mies, joka loisti vaaleana
tummaa metsää ja sadetta vasten. Hän nousi kyyrystä asennostaan ja pudottautui
lattialle.
Tulija
oli aave. Hän oli hintelämpi ja hieman lyhyempi kuin Patrik. Hänellä
oli ruskeat hiukset. Seuraavaksi päätin tarkistaa aaveen silmät. Kun yritin
tavoittaa hänen katsettaan, huomasin sen olevan mahdotonta. Ajattelin aaveen
olevan sokea, sillä hänen silmänsä oli sidottu valkoisella kankaalla, joka oli
solmittu takaa kiinni. Vaikka aave ei voinut mitenkään nähdä minua kangaspalan
läpi, hänen profiilinsa oli käännetty minua kohti ja hän katsoi järkähtämättä
kasvojeni korkeudelle.
Ehkä
hän pystyi kuulemaan tai haistamaan minut. Tuijotin aavetta ja hän tuijotti
takaisin. Aikaa kului, enkä uskaltanut liikahtaa. Tein jopa omaa hengitystäni
mahdollisimman pieneleisesti. Otin paljon ilmaa hiljaisella vedolla, pidätin,
puhalsin ulos sen, mitä oli jäänyt ja vetäisin taas lisää ilmaa sisälleni. Aave
otti muutaman askeleen oikealle. Katseeni seurasi. Sitten aave otti muutaman
askeleen vasemmalle. Seurasin häntä jälleen katseellani. Sitten aave pysähtyi
ja tuijotti minua.
”Joku
seisoo paskajäykkänä”, aave tuhahti. Hän hymyili leveästi.
”Ehkä
vähän”, sain lopulta vastattua ja hain tukea ovenkarmista. Suunnittelin
samalla, että jos aave yllättäen lopettaisi kohteliaisuudet, pääsisin nopeasti
pois huoneesta.
Aaveen
kasvonilmeistä päättelin, että hän hämmästyi. ”Kiehtovaa. Näet minut, kuulet
minut, mutta näytät kyllä ihmiseltä.”
”Niin,
koska olen sellainen”, vastasin. Mahtavaa, tuntui kuin koko rumba olisi alkanut
alusta. Tähyilin ympärilleni kuin nurkkaan ahdettu eläin. ”Mitä sinä teet
täällä?”
”Voisin
periaatteessa kysyä sinulta samaa”, aave totesi kylmästi.
”Tunnetko
Patrikin?” henkäisin saadakseni lisää aikaa. Vaikka en tosin tiennyt, mitä iloa
minulle olisi muutamasta piinaavasta hetkestä lisää.
”Niinkin
voi sanoa”, aave virnisti.
”En
luota sinuun, joten voisitko vain…” Ääneni katkesi. Aave oli tullut eteeni niin
nopeasti, että liikahdin automaattisesti taaksepäin. Aave hymyili minulle
jälleen leveästi. Hän pyydysti yhden hiussuortuvistani sormiinsa ja pyöritti
sitä muutamaan otteeseen kädessään. Sitten aave kosketti poskeani. Lyhyt
hipaisu sai kylmät väreet kulkemaan aaltoina selkääni pitkin.
Kosketus
oli lämmin.
Vaikka
Patrik ei ollut maininnut mitään aaveiden ruumiinlämmöstä, olin huomannut, että
Patrik, rauhan ja rakkauden esikuva, oli erittäin viileä. Tämä uusi tulokas oli
puolestaan ihonlämpöinen. Hänestä huokui sanatonta aggressiivisuutta, joka
varoitti jo kilometrien päästä pysymään hänestä loitolla.
Aave
seurasi selkeästi huvittuneena, kun minua puistatti. ”Niin, olit sanomassa?”
”Oletko
sokea?” Kaduin heti töksähdyksen päästyä huuliltani. Laitoin sen suoraan
paniikin piikkiin. Minun oli pakko saada jotain muuta ajateltavaa. En halunnut
suututtaa vierasta tunkeutujaa käskemällä häntä lähtemään talostani. Odotin
kauhuissani aaveen reaktiota lipsahdukseeni.
Helpotuksekseni
aave vain nauroi: ”En. Itse asiassa näen kaiken täydellisesti, kiitos
kysymästä.”
Tuijotin
häntä ihmeissäni.
”Ja
vastauksena seuraavaan mahdolliseen kysymykseesi”, aave jatkoi, ”kyllä, näen
jopa paremmin kuin Patrik. Mutta et vieläkään kertonut, mitä teet täällä.”
Henkäisin,
sillä pelkästään nimen kuuleminen tuntui piiskansivallukselta selkään. Sitten
muistutin itselleni, kenen seurassa olin. ”Minä asun täällä.”
Aave
kohotti kulmiaan: ”Ihan tosi?”
Nyökkäsin,
koska pelkäsin ääneni pettävän. ”Entä sinä? Mikä suo minulle ilon, että
lennähdät sisään ikkunastani?”
”Ja
pelästytän sinut niin, ettet nuku loppuyöstä?”, aave veikkasi. Kun en vastannut,
aave jatkoi: ”Ajattelin hieman mukiloida Patrikia. Mutta ilmeisesti hän ei ole
paikalla. Milloin hän palaa?”
”Hän
ei tule takaisin”, vastasin ja mieleeni tuli, mahtoiko Patrik aavistaa, että
tänne olisi tulossa yöllinen vieras. Jos hänen tarkoituksensa oli pelastaa
minut lähtemällä itse, hän oli epäonnistunut täysin.
Uusi
aave katsoi minua jälleen yllättyneenä: ”Hmm, ei hänen tapaistaan.”
Aloin
pikkuhiljaa tulla siihen tulokseen keskustelun kulusta, että outo aave ei ehkä
ollutkaan hyökkäämässä kimppuuni. Aivan kuin aave olisi sillä hetkellä lukenut
ajatukseni, sillä tunsin kahden piilossa lymyävän silmän porautuvan kasvoihini.
Peräännyin seinää vasten. Aave tuli lähemmäs, mutta pysähtyi jättäen väliimme
runsaasti tilaa. Tiesin, kuinka nopeita aaveet halutessaan olivat, joten tunsin
ahtaanpaikankammoa välissämme olevasta aukosta huolimatta. ”Kuka sinä olet? Mitä
sinä haluat?”
”No
viski kyllä kelpaisi.”
Aivoni
joutuivat niin suuren hämmennyksen valtaan, että kesti hetken ennen kuin
tajusin tuijottavani aavetta suu auki, yrittäen sisäistää vastaanotettua
viestiä. Suljin suuni, mutta en pystynyt kääntämään katsettani pois aaveesta.
Osittain sen takia, että pelkäsin häntä edelleen hillittömästi, osittain siksi,
että uudesta aaveesta oli tosi vaikea saada selkoa. Tajusin vain hämärästi,
että aave katsoi minua odottaen vastausta viskikysymykseensä. ”Am, en tiedä, mitä kellarissa on, joten en…”
”Ja
nimeni on Joonas. Osaan kyllä itsekin kellariin. Ja pois tästä talosta”, aave
naurahti, käveli ovelle ja katsoi vielä kerran selkänsä taakse, ”jatka sinä
vain uniasi.” Joonas kallisti päätään kuin olisi samassa huomannut jotain ja
osoitti sormellaan väsyneitä, punertavia silmiäni: ”Tosin, et tainnut nukkua,
kun tulin?”
”En
ole saanut unta”, vastasin rehellisesti. Joonas saattoi tosin nähdä sen myös
pöyhennetyistä tyynyistäni, peitostani, joka oli tuhannella kierteellä sekä
iloisesti paikoiltaan kierineistä lakanoistani.
”Pelottaako,
kun ei ole aavetta katsomassa perääsi?” Joonas kysyi huvittuneena, ”luulisi,
että nukkuisit paremmin, kun meikäläisiä ei ole näköpiirissä.”
”Ei
se ihan niinkään ole”, vastasin, ”täällä liikkuu vähän pahatahtoisiakin aaveita.”
”Ja
luulet, etten kuulu niihin?” tällä kertaa Joonaksen ääni oli kaikkea muuta kuin
huvittunut.
”No,
olen edelleen yhtenä kappaleena”, totesin.
”Siitä
saat tosin kiittää vain sitä, että taidat olla hyvää pataa Patrikin kanssa”,
Joonas totesi kylmästi.
Nielaisin.
En tiennyt, miten tähän taloon tunkeutuvaan vieraaseen olisi pitänyt suhtautua.
Pelkäsin häntä. Olin kuitenkin samalla myös otettu ja helpottunut siitä, että
aaveen äänessä kuului selvästi kunnioitusta. Ihan kuin ympärilläni olisi ollut aura,
joka kertoi hänelle, että minusta pitäisi pysyä loitolla.
Oliko
tämä Patrikin ansiota? Toivoin itsekseni, ettei tuo aave saisi tietää kovin
pian, että Patrik lähti minun takiani. Uskoin, että siitä seuraisi minulle suuria
ongelmia. Niin iloinen kuin olinkin Patrikin suojeluvaistosta, en halunnut
kuolla hänen takiaan. Hänen suuret ponnistelunsa olisivat siinä tilanteessa
menneet lievästi sanottuna hukkaan. Joonas joko huomasi tai vaistosi
hermostuneisuuteni, sillä hän murahti: ”En tapa ihmisiä, kun he nukkuvat.”
Sepä
lohdullista. Viesti, joka oli tarkoitettu rauhoitteluyritykseksi, kääntyi
mielessäni itseään vastaan. Hän on siis tappanut ihmisiä. Kuinka paljon? Miksi?
Vai laskeeko hän aaveet ihmisiksi? Joka tapauksessa jo se, että kiduttaisi
aavetta niin kauan, että tämä joutuisi toiseen ulottuvuuteen…
Haukoin
henkeäni ja vain etäisesti pinnan alla kuplinut pakokauhu alkoi voimakkaasti
nostaa päätään. Tietoa tuntui tulevan aivan liikaa lyhyen ajan sisään ja
pelkäsin aivojeni joutuvan oikosulkuun. Joonas ei hievahtanutkaan, vaan katsoi
minua silmä kovana. Peruutin sängylleni ja painoin pään polvieni väliin. Kun
uskaltauduin nostamaan päätäni jonkin ajan kuluttua, Joonas katseli ympärilleen
kuin olisi vieraillut museossa.
”Kiva
kuva, milloin tämä on otettu?”
En
vastannut. En jaksanut edes seurata, mitä kuvaa Joonas osoitti. Aave laski
kuvan takaisin pöydälle ja istui sängylleni pysyen kuitenkin riittävän kaukana
minusta. ”Oletko tappanut eläviä?” ääneni värisi, kun pääsin lauseen loppuun.
”En
ole”, Joonas vastasi. Hän kuulosti rehelliseltä. ”Olen hoitanut toisiin
ulottuvuuksiin kyllä kasoittain aaveita, mutta usko pois, he kerjäsivät sitä.” Värähdin,
sillä mieleeni tuli ensimmäisenä Sofia. Joonas huomasi reaktioni: ”Tässä ei ole
järkeä. Miksi Patrik olisi jättänyt omaan asuntoonsa ihmisen?”
”Kuinka
niin?” hämmästelin.
”No,
kaikki aaveet tietävät tämän talon”, Joonas selitti, ”ja sinut aistii
kilometrien päähän. Hän on jättänyt sinut tänne kuin syötiksi ja häipynyt itse
paikalta.”
Tunsin
ikävän muljahduksen sisälläni. Patrikin suunnitelman ainoa perusteltu ja
järkeenkäypä puoli alkoi kuihtua kokoon. Tämä kaikki tarkoitti, että olin ollut
oikeassa koko ajan. Patrik teki suuren virheen lähtiessään ja tuo suuri virhe
saattoi maksaa oman henkeni.
”Täytynee
ottaa asia puheeksi, kun näen hänet seuraavan kerran”, Joonas tuumi tyynen
rauhallisesti.
”Onko
sinulla kovakin kiire?” En olisi uskonut, että anelisin vierasta aavetta
jäämään, mutta siitä huolimatta huomasin istuvani sängylläni silmät toiveikkaana
ja epätoivoisina pyytäen, että hän saisi verukkeen jäädä tänne. Joonaksen
rauhallisen hyminän jälkeen tullut oma hermostunut ja kimakka ääneni kuulosti
huvittavalta.
Joonas
katsoi minua kohti ja päästi ilmoille voimakkaan naurun: ”Voin jäädä, jos se
helpottaa omaa ahdistustasi. Minulle on sinänsä sama, missä yöni vietän. Ja
kuka tietää, ehkä Patrik tulee takaisin.”
Joonas
lipui lattian läpi alakertaan. Kaaduin sängylle ja mietin aamuyön tuomaa outoa
käännettä. Jos hän jäisi odottamaan Patrikin paluuta, hän saisi odottaa tosi
kauan.
Jatkuu
Aika hyvä muutos juoneen, tykkäsin...
VastaaPoistaKiitoksia! Toivottavasti pidät myös jatkosta :)
VastaaPoista