maanantai 16. heinäkuuta 2012

5. Luku


”No niin, Linda, alahan selittää.” Patrik oli kestänyt mykkäkouluani tunnin. Syötyäni hätäisen lounaan olin pelastautunut television ääreen ja toivoin, ettei Patrik seuraisi perässäni.

Turha luulo.

”Ai, kuinka niin?” yritin esittää viatonta ja tein kaikkeni, jotta saisin pidettyä ääneni tasaisena.

”Väität, ettet pelkää minua”, Patrik vastasi. Hän puhui hitaasti kuin olisi halunnut varmistua siitä, että ymmärrän joka sanan. Hänen ruskeat silmänsä olivat nauliutuneet kasvoihini. Tein kaikkeni, etten vastaisi hänen tuijotukseensa. Äänen pitäminen mahdollisimman rauhallisena oli vaikeaa jo muutenkin.

”En pelkää”, vastasin rehellisesti ja katsoin maata.

”Ei siltä näytä”, kuin painottaen asiaansa Patrik käveli lähemmäs. Hän oli metrin päässä minusta. Luovutin ja nostin katseeni häneen. Hän näytti surulliselta. Hämmästyneeltä. Epäuskoiselta. ”Sinä väität, ettet pelkää minua”, Patrik äyskähti, ”mutta silti sinä täriset päästä varpaisiin. Välttelet katsettani. Ja voin vaikka vannoa, että kuulin äsken sykkeesi, joka ei pysynyt enää lepotilassa.”

Tunsin punastuvani erittäin voimakkaasti. Aloitin mahdollisimman uskottavan valeyskimisen, käänsin katseeni aivan vastakkaiseen suuntaan ja ryntäsin keittiön lavuaarin luo: ”Pakko saada vettä!” Laskin vettä lasiin ja kaadoin sitä kasvoilleni. Kylmä vesi rauhoitti ihohuokosiani. Hengitin raskaasti ilmaa keuhkoihini ja tuuperruin istumaan keittiön tuolille.

Patrik käveli kohti keittiötä, pysähtyi oviaukkoon ja nosti kulmakarvojaan: ”Mielenkiintoinen kotikonsti yskän poistoon. Isoäidiltäsikö opit?”

Täydellisiin suunnitelmiini ei kuulunut, että Patrik seuraisi minua keittiöön ja näkisi minut räjähtäneessä kunnossa. Huohotin tuolilla, naamani oli vaihteeksi sekä märkä että punainen ja hiuksistani tippui vesipisaroita. Hautasin kasvot käsiini. Ketä oikein yritän huijata, mietin itsekseni. Patrik oli nähnyt suoraan lävitseni ja olin käyttäytynyt tosi tyhmästi. Hän luultavasti vihaa minua. Ehkä hän viimeistään nyt haluaa, että muutan pois.

”Linda, oletko kunnossa?” Patrik kuulosti aidosti huolestuneelta, mutta en nostanut katsettani pois käsistäni. Näin kuitenkin sormieni lomasta, että Patrik oli hiipinyt hiljaa eteeni. ”En tarkoittanut mitään pahaa.”

”Tiedän”, henkäisin. Piilottelin edelleen käsieni takana. Erittäin lapsellinen ja silti niin välttämätön teko.

 ”Menit tosiaan helakaksi”, Patrik mutisi, jolloin pelkäsin punastuksen kohoavan uudelleen kasvoilleni. ”Oletko varmasti kunnossa?”

”En”, vastasin rehellisesti.

Patrik tuli hitaasti lähemmäs ja tunsin hänen silittävän niskaani. Aluksi hätkähdin hänen kylmästä kosketuksestaan, mutta hetken kuluttua tajusin väriseväni ihan toisesta syystä. Jokainen kylmä hipaisu nostatti iholleni sähkövirran, joka tuntui koko kehossani. Hänen kätensä, aivan kuin se olisi tärissyt. Voiko aaveen käsi täristä?

Nostin päätäni. Pohdin, että punaiset, itkuiset ja verestävät silmäni näyttivät varmaan kaikkea muuta kuin mukavilta katsottavilta. Aivan kuin Patrik olisi pystynyt kuulemaan ajatukseni, sillä hän nosti leukaani ja katsoi minua… lumoutunut ilme silmissään? Kyllä, hän näytti lumoutuneelta. Minun olisi tehnyt mieli kääntää päätäni ja katsoa taakseni. Eihän Patrik voisi katsoa minua noin. Takanani oli varmaan hemaisevan kaunis aavenainen, joka sai Patrikin suun veijarimaiseen hymyyn.

Patrik tuli koko ajan lähemmäs, kunnes välissämme ei ollut kuin usvakerros. Se tuntui pehmeältä liukuessaan ihoani pitkin. Seuraava asia, jonka tunsin, oli jotain niin yllättävää, että peräännyin vaistomaisesti taaksepäin. Patrikin huulet omiani vasten. Ne tuntuivat niin pehmeiltä. Tunsin aivotoimintani sulavan. Nojauduin seinää vasten ja Patrik seurasi minua. Osa minua toivoi, että olisin voinut Patrikin tavoin vain lipua seinän läpi. Toinen osa minusta halusi rynnätä Patrikin syliin. 

Patrik hymyili minulle ja laittoi kätensä muuriksi eteeni: ”Sinä pidit siitä.”

”Enpäs”, minä valehtelin.

”Kylläpä pidit”, Patrik hymyili niin leveästi, että hänen silmänsä kaventuivat, ”sinä pidit siitä. Mutta tunnet siitä huonoa omaatuntoa. Miksi?” Kuin vastausta etsien Patrik nojautui jälleen lähemmäs ja tällä kertaa suudelma oli pidempi. Syvempi. Se sai jonkin heräämään syvällä sisälläni. Intohimoa, kaipuuta, ah, rintaa pakottavaa kaipuuta. Tästä olisi päästävä pois, pian. Järkeni huusi minua lähtemään, muistutti siitä tosiasiasta, että Patrik oli aave. Toinen puoleni käski unohtamaan kaiken muun ja vain nauttimaan tilanteesta.

Kuuntelin jälkimmäistä.

Patrik antoi minun mennä hänestä parin metrin päähän vasta, kun ilmoitin tarvitsevani ruokaa. En tiedä kuinka kauan olimme suudelleet paikoillamme, mutta jokainen lihakseni tuntui olevan hieman jumissa ja minulla oli taas nälkä. Patrik teki minulle tällä kertaa ruokaa. En taistellut vastaan vaan vajosin tuoliin pöydän ääreen ja nojasin päätäni pöytää vasten. Olin oudon väsynyt.

Suutelu Patrikin kanssa sai minut käymään nopeasti kaikki aikaisemmat suudelmat läpi. Yksikään ei ollut tuntunut tältä. Mietin, johtuiko se nuoresta iästäni vai siitä, että Patrik yksinkertaisesti oli täysin erilainen kuin muut miehet. Erilainen kuin elävät miehet.

”Sinä pidit siitä”, Patrik toisti itseään. Hänen hymynsä oli voitonriemuinen.

”Ehkä pidinkin”, myönsin hiljaa, ”mutta tästä ei kannata tehdä tapaa.”

”Miksi ei?” Patrik siirsi vastapäistä tuolia ja istuutui.

”Eikö sinua muka yhtään häiritse, että minä olen elossa?”

”Ei”, Patrik naurahti, ”mukavaa, että täällä on vähän eloa.”

”Tarkoitan, olemme kuitenkin erilaisia”, selostin.


”Mutta ihmisethän aina korostavat, kuinka vastakohdat täydentävät toisiaan”, Patrikin kasvoille levisi leikkisä virne.

”Mutta ongelmana tässä on se, että olen elossa”, selvensin.

”No se on helposti käsitelty”, Patrik naurahti, ”tuuppaan sinut seuraavan ohiajavan rekan eteen ja ongelma on ratkaistu.”

Tunsin sisuskalujeni valuvan tuolille ja siitä alas lattialle. Tajusin, että suustani pääsi hätääntynyt vingahdus. Patrik oli tullut viereeni. Hän otti minut syliinsä ja istui tuolille, jossa olin hetki sitten istunut. ”Senkin hupsu, en ikinä tekisi sellaista”, Patrik rauhoitteli minua, ”se oli tarkoitettu vitsiksi." Viileä syli sai minut rentoutumaan. Turvallisuuden tunne tuntui ympäröivän minua kaikkialta. Miten edes saatoin pelätä Patrikia?

”Anteeksi”, henkäisin, ”reagoin tyhmästi.”

”Todellakin”, Patrik naurahti ja rutisti minua hellästi itseään vasten.

Jatkuu

2 kommenttia: