”No
niin, Linda, alahan selittää.” Patrik oli kestänyt mykkäkouluani tunnin.
Syötyäni hätäisen lounaan olin pelastautunut television ääreen ja toivoin,
ettei Patrik seuraisi perässäni.
Turha
luulo.
”Ai,
kuinka niin?” yritin esittää viatonta ja tein kaikkeni, jotta saisin pidettyä
ääneni tasaisena.
”Väität,
ettet pelkää minua”, Patrik vastasi. Hän puhui hitaasti kuin olisi halunnut
varmistua siitä, että ymmärrän joka sanan. Hänen ruskeat silmänsä olivat
nauliutuneet kasvoihini. Tein kaikkeni, etten vastaisi hänen tuijotukseensa.
Äänen pitäminen mahdollisimman rauhallisena oli vaikeaa jo muutenkin.
”En
pelkää”, vastasin rehellisesti ja katsoin maata.
”Ei
siltä näytä”, kuin painottaen asiaansa Patrik käveli lähemmäs. Hän oli metrin
päässä minusta. Luovutin ja nostin katseeni häneen. Hän näytti surulliselta.
Hämmästyneeltä. Epäuskoiselta. ”Sinä väität, ettet pelkää minua”, Patrik
äyskähti, ”mutta silti sinä täriset päästä varpaisiin. Välttelet katsettani. Ja
voin vaikka vannoa, että kuulin äsken sykkeesi, joka ei pysynyt enää
lepotilassa.”
Tunsin
punastuvani erittäin voimakkaasti. Aloitin mahdollisimman uskottavan
valeyskimisen, käänsin katseeni aivan vastakkaiseen suuntaan ja ryntäsin keittiön
lavuaarin luo: ”Pakko saada vettä!” Laskin vettä lasiin ja kaadoin sitä
kasvoilleni. Kylmä vesi rauhoitti ihohuokosiani. Hengitin raskaasti ilmaa
keuhkoihini ja tuuperruin istumaan keittiön tuolille.
Patrik
käveli kohti keittiötä, pysähtyi oviaukkoon ja nosti kulmakarvojaan:
”Mielenkiintoinen kotikonsti yskän poistoon. Isoäidiltäsikö opit?”
Täydellisiin
suunnitelmiini ei kuulunut, että Patrik seuraisi minua keittiöön ja näkisi
minut räjähtäneessä kunnossa. Huohotin tuolilla, naamani oli vaihteeksi sekä märkä
että punainen ja hiuksistani tippui vesipisaroita. Hautasin kasvot käsiini.
Ketä oikein yritän huijata, mietin itsekseni. Patrik oli nähnyt suoraan
lävitseni ja olin käyttäytynyt tosi tyhmästi. Hän luultavasti vihaa minua. Ehkä
hän viimeistään nyt haluaa, että muutan pois.
”Linda,
oletko kunnossa?” Patrik kuulosti aidosti huolestuneelta, mutta en nostanut
katsettani pois käsistäni. Näin kuitenkin sormieni lomasta, että Patrik oli
hiipinyt hiljaa eteeni. ”En tarkoittanut mitään pahaa.”
”Tiedän”,
henkäisin. Piilottelin edelleen käsieni takana. Erittäin lapsellinen ja silti
niin välttämätön teko.
”Menit tosiaan helakaksi”, Patrik mutisi,
jolloin pelkäsin punastuksen kohoavan uudelleen kasvoilleni. ”Oletko varmasti
kunnossa?”
”En”,
vastasin rehellisesti.
Patrik
tuli hitaasti lähemmäs ja tunsin hänen silittävän niskaani. Aluksi hätkähdin
hänen kylmästä kosketuksestaan, mutta hetken kuluttua tajusin väriseväni ihan
toisesta syystä. Jokainen kylmä hipaisu nostatti iholleni sähkövirran, joka
tuntui koko kehossani. Hänen kätensä, aivan kuin se olisi tärissyt. Voiko
aaveen käsi täristä?
Nostin
päätäni. Pohdin, että punaiset, itkuiset ja verestävät silmäni näyttivät
varmaan kaikkea muuta kuin mukavilta katsottavilta. Aivan kuin Patrik olisi
pystynyt kuulemaan ajatukseni, sillä hän nosti leukaani ja katsoi minua…
lumoutunut ilme silmissään? Kyllä, hän näytti lumoutuneelta. Minun olisi tehnyt
mieli kääntää päätäni ja katsoa taakseni. Eihän Patrik voisi katsoa minua noin.
Takanani oli varmaan hemaisevan kaunis aavenainen, joka sai Patrikin suun veijarimaiseen
hymyyn.
Patrik
tuli koko ajan lähemmäs, kunnes välissämme ei ollut kuin usvakerros. Se tuntui
pehmeältä liukuessaan ihoani pitkin. Seuraava asia, jonka tunsin, oli jotain
niin yllättävää, että peräännyin vaistomaisesti taaksepäin. Patrikin huulet
omiani vasten. Ne tuntuivat niin pehmeiltä. Tunsin aivotoimintani sulavan. Nojauduin
seinää vasten ja Patrik seurasi minua. Osa minua toivoi, että olisin voinut
Patrikin tavoin vain lipua seinän läpi. Toinen osa minusta halusi rynnätä
Patrikin syliin.
Patrik
hymyili minulle ja laittoi kätensä muuriksi eteeni: ”Sinä pidit siitä.”
”Enpäs”,
minä valehtelin.
”Kylläpä
pidit”, Patrik hymyili niin leveästi, että hänen silmänsä kaventuivat, ”sinä
pidit siitä. Mutta tunnet siitä huonoa omaatuntoa. Miksi?” Kuin vastausta
etsien Patrik nojautui jälleen lähemmäs ja tällä kertaa suudelma oli pidempi.
Syvempi. Se sai jonkin heräämään syvällä sisälläni. Intohimoa, kaipuuta, ah,
rintaa pakottavaa kaipuuta. Tästä olisi päästävä pois, pian. Järkeni huusi
minua lähtemään, muistutti siitä tosiasiasta, että Patrik oli aave. Toinen
puoleni käski unohtamaan kaiken muun ja vain nauttimaan tilanteesta.
Kuuntelin
jälkimmäistä.
Patrik
antoi minun mennä hänestä parin metrin päähän vasta, kun ilmoitin tarvitsevani
ruokaa. En tiedä kuinka kauan olimme suudelleet paikoillamme, mutta jokainen
lihakseni tuntui olevan hieman jumissa ja minulla oli taas nälkä. Patrik teki
minulle tällä kertaa ruokaa. En taistellut vastaan vaan vajosin tuoliin pöydän
ääreen ja nojasin päätäni pöytää vasten. Olin oudon väsynyt.
Suutelu
Patrikin kanssa sai minut käymään nopeasti kaikki aikaisemmat suudelmat läpi. Yksikään
ei ollut tuntunut tältä. Mietin, johtuiko se nuoresta iästäni vai siitä, että
Patrik yksinkertaisesti oli täysin erilainen kuin muut miehet. Erilainen kuin elävät
miehet.
”Sinä
pidit siitä”, Patrik toisti itseään. Hänen hymynsä oli voitonriemuinen.
”Ehkä
pidinkin”, myönsin hiljaa, ”mutta tästä ei kannata tehdä tapaa.”
”Miksi
ei?” Patrik siirsi vastapäistä tuolia ja istuutui.
”Eikö
sinua muka yhtään häiritse, että minä olen elossa?”
”Ei”,
Patrik naurahti, ”mukavaa, että täällä on vähän eloa.”
”Tarkoitan,
olemme kuitenkin erilaisia”, selostin.
”Mutta
ihmisethän aina korostavat, kuinka vastakohdat täydentävät toisiaan”, Patrikin
kasvoille levisi leikkisä virne.
”Mutta
ongelmana tässä on se, että olen elossa”, selvensin.
”No
se on helposti käsitelty”, Patrik naurahti, ”tuuppaan sinut seuraavan ohiajavan
rekan eteen ja ongelma on ratkaistu.”
Tunsin
sisuskalujeni valuvan tuolille ja siitä alas lattialle. Tajusin, että suustani
pääsi hätääntynyt vingahdus. Patrik oli tullut viereeni. Hän otti minut syliinsä
ja istui tuolille, jossa olin hetki sitten istunut. ”Senkin hupsu, en ikinä
tekisi sellaista”, Patrik rauhoitteli minua, ”se oli tarkoitettu vitsiksi."
Viileä syli sai minut rentoutumaan. Turvallisuuden tunne tuntui ympäröivän
minua kaikkialta. Miten edes saatoin pelätä Patrikia?
”Anteeksi”,
henkäisin, ”reagoin tyhmästi.”
”Todellakin”,
Patrik naurahti ja rutisti minua hellästi itseään vasten.
Jatkuu
No huh huh :)
VastaaPoista:D
VastaaPoista