Lähdimme
kävelemään puistoa kohti puolenpäivän aikoihin. Syksy oli selkeästi edennyt,
sillä tärisin viileässä tuulessa. Patrik katsoi moittivasti asuvalintaani:
”Vilustut vielä tuossa takissa. Eihän se suojaa varmaan edes pieneltä
tuulahdukselta.”
”Kyllä minä
pärjään”, vastasin. En halunnut vaihtaa vielä lämpimämpään takkiini. Päästyämme
lopulta puistoon istuin puistonpenkille. Patrik jäi seisoskelemaan nurmikolle.
Katsoin häntä jonkin aikaa pohtien, uskaltaisinko kysyä seuraavaa kysymystäni. ”Patrik, mitä Sofialle tapahtui?”
”Kuinka niin?”
kysymykseni pääsi yllättämään Patrikin kylmiltään.
”Hänellä oli
punaiset silmät kuin jollain paholaisella”, selostin nopealla tahdilla, ”ja hän
oli niin… paha. Se oli luonnotonta. Miksi hänestä tuli sellainen?”
”No, kun ihminen
kuolee, hän ottaa kuoleman jälkeiseen elämään voimakkaimman luonteenpiirteensä.
Valitettavasti Sofialla se näytti olevan järjetön kostonhimo”, Patrik selitti.
”Mikä sinun
luonteenpiirteesi sitten on?” kysyin kiinnostuneena, ”kiltteys? Vaatimattomuus?
Herrasmiesmäisyys?”
Patrik naurahti:
”Itse olisin luultavasti vastannut kovaäänisyys.”
”Mutta, jos
luonne siis määrittelee sen, millaiseksi tulee kuoleman jälkeen”, henkäisin
kauhistuneena, ”sittenhän maailma on pullollaan puliukkoaaveita, jotka ovat
jossain vanhuuden vuosissaan kyllästyneet omaan elämäänsä ja kokevat silmitöntä
katkeruutta.”
Patrik nauroi
niin kovaan ääneen, etten ollut koskaan ennen kuullut hänen nauravan sillä
tavoin. Jos hän olisi ollut ihminen, hän olisi luultavasti nauranut silmät
kyynelissä. Jouduin jopa odottamaan, että naurukohtaus menisi ohi.
”Anteeksi”, Patrik
henkäisi lopulta, ”huolesi on oikea, mutta ei niin suuri kuin luulet. Katsos”,
hän katsoi minua erittäin tiiviisti, ”ihminen voi valita. Ihminen voi valita,
jääkö maan päälle kummittelemaan vai meneekö muualle.”
Jäin
tuijottamaan häntä silmät suurina: ”Olet siis täällä johonkin maailmanloppuun
asti?”
Patrik kohautti
hartioitaan: ”Ehkä. Katsos, aave ei voi enää kuolla.”
”Tuota en olisi
arvannutkaan”, tokaisin muka yllättyneenä.
Patrik mulkaisi
minua: ”Saanko sanoa tämän loppuun vai en?” Nyökkäsin ja annoin hänen jatkaa.
”Aave siis ei voi enää kuolla. Mutta, jos oleilu täällä käy liian tuskaiseksi,
aave joutuu takaisin Mirandan käsittelyyn.”
”Mirandan?”
toistin nimen.
”Te ihmiset ette
selvästi tiedä mitään kuolleiden maailmasta”, Patrik mutisi, ”Miranda vahtii
ulottuvuuksia. Hänellä on ruskeat, kiharat ja äärettömän paksut hiukset.
Miranda on pyöreä kuin naispuolinen Buddha. Hän on kuvankaunis ja eräänlainen
henkiolento.”
”Eli, mitä tämä
Miranda tarkalleen ottaen tekee?” kysyin ymmälläni.
”Miranda päästää
kuolleen ihmisen eteenpäin ja tarvittaessa päästää kidutetun aaveen toiseen
ulottuvuuteen. Vitsi on siinä, että peli on aika lailla pelattu siinä
vaiheessa, kun joutuu Mirandan eteen. Minä itse anelin häneltä, että hän olisi herättänyt
minut henkiin. Kun se ei käynyt päinsä, pyysin tietysti, että pääsisin
aaveeksi. Siihen hän suostui.”
”Eli hän ei
juuri luista säännöistä?” vedin johtopäätöksen.
”Ei niin”,
Patrik myönsi. Hänen äänessään oli outoa alakuloisuutta, jota en kuitenkaan
jäänyt miettimään pidemmäksi aikaa. Nousin penkiltä ja odotin, että Patrik
reagoisi siihen jotenkin. Hän kuitenkin seisoi edelleen edessäni
liikkumattomana. Hän oli kohdistanut katseensa jonnekin kaukaisuuteen, jota en
voinut nähdä.
Jatkuu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti