keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

4. luvun jatkoa

Lähdimme kävelemään puistoa kohti puolenpäivän aikoihin. Syksy oli selkeästi edennyt, sillä tärisin viileässä tuulessa. Patrik katsoi moittivasti asuvalintaani: ”Vilustut vielä tuossa takissa. Eihän se suojaa varmaan edes pieneltä tuulahdukselta.”

”Kyllä minä pärjään”, vastasin. En halunnut vaihtaa vielä lämpimämpään takkiini. Päästyämme lopulta puistoon istuin puistonpenkille. Patrik jäi seisoskelemaan nurmikolle. Katsoin häntä jonkin aikaa pohtien, uskaltaisinko kysyä seuraavaa kysymystäni.  ”Patrik, mitä Sofialle tapahtui?”

”Kuinka niin?” kysymykseni pääsi yllättämään Patrikin kylmiltään.

”Hänellä oli punaiset silmät kuin jollain paholaisella”, selostin nopealla tahdilla, ”ja hän oli niin… paha. Se oli luonnotonta. Miksi hänestä tuli sellainen?”

”No, kun ihminen kuolee, hän ottaa kuoleman jälkeiseen elämään voimakkaimman luonteenpiirteensä. Valitettavasti Sofialla se näytti olevan järjetön kostonhimo”, Patrik selitti.

”Mikä sinun luonteenpiirteesi sitten on?” kysyin kiinnostuneena, ”kiltteys? Vaatimattomuus? Herrasmiesmäisyys?”

Patrik naurahti: ”Itse olisin luultavasti vastannut kovaäänisyys.”

”Mutta, jos luonne siis määrittelee sen, millaiseksi tulee kuoleman jälkeen”, henkäisin kauhistuneena, ”sittenhän maailma on pullollaan puliukkoaaveita, jotka ovat jossain vanhuuden vuosissaan kyllästyneet omaan elämäänsä ja kokevat silmitöntä katkeruutta.”

Patrik nauroi niin kovaan ääneen, etten ollut koskaan ennen kuullut hänen nauravan sillä tavoin. Jos hän olisi ollut ihminen, hän olisi luultavasti nauranut silmät kyynelissä. Jouduin jopa odottamaan, että naurukohtaus menisi ohi.

”Anteeksi”, Patrik henkäisi lopulta, ”huolesi on oikea, mutta ei niin suuri kuin luulet. Katsos”, hän katsoi minua erittäin tiiviisti, ”ihminen voi valita. Ihminen voi valita, jääkö maan päälle kummittelemaan vai meneekö muualle.”

Jäin tuijottamaan häntä silmät suurina: ”Olet siis täällä johonkin maailmanloppuun asti?”

Patrik kohautti hartioitaan: ”Ehkä. Katsos, aave ei voi enää kuolla.”

”Tuota en olisi arvannutkaan”, tokaisin muka yllättyneenä.

Patrik mulkaisi minua: ”Saanko sanoa tämän loppuun vai en?” Nyökkäsin ja annoin hänen jatkaa. ”Aave siis ei voi enää kuolla. Mutta, jos oleilu täällä käy liian tuskaiseksi, aave joutuu takaisin Mirandan käsittelyyn.”

”Mirandan?” toistin nimen.

”Te ihmiset ette selvästi tiedä mitään kuolleiden maailmasta”, Patrik mutisi, ”Miranda vahtii ulottuvuuksia. Hänellä on ruskeat, kiharat ja äärettömän paksut hiukset. Miranda on pyöreä kuin naispuolinen Buddha. Hän on kuvankaunis ja eräänlainen henkiolento.”

”Eli, mitä tämä Miranda tarkalleen ottaen tekee?” kysyin ymmälläni.

”Miranda päästää kuolleen ihmisen eteenpäin ja tarvittaessa päästää kidutetun aaveen toiseen ulottuvuuteen. Vitsi on siinä, että peli on aika lailla pelattu siinä vaiheessa, kun joutuu Mirandan eteen. Minä itse anelin häneltä, että hän olisi herättänyt minut henkiin. Kun se ei käynyt päinsä, pyysin tietysti, että pääsisin aaveeksi. Siihen hän suostui.”

”Eli hän ei juuri luista säännöistä?” vedin johtopäätöksen.

”Ei niin”, Patrik myönsi. Hänen äänessään oli outoa alakuloisuutta, jota en kuitenkaan jäänyt miettimään pidemmäksi aikaa. Nousin penkiltä ja odotin, että Patrik reagoisi siihen jotenkin. Hän kuitenkin seisoi edelleen edessäni liikkumattomana. Hän oli kohdistanut katseensa jonnekin kaukaisuuteen, jota en voinut nähdä.

Jatkuu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti