Mediapahoinvointia

En ole aikaisemmin kirjoittanut tänne näin kantaaottavaa tekstiä, mutta tänään koin, että minun on aivan pakko kirjoittaa tänne sellainen. Aiheeni on häirinnyt minua jo jonkin aikaa. Itse kutsun ilmiötä mediapahoinvoinniksi.

Pari päivää sitten en ollut lukenut yhtäkään artikkelia Enkeli-Elisasta. Minun ei yksinkertaisesti tarvinnut. Tiesin asiasta kaiken oleellisen kuulopuheiden kautta. Ennen tämän tekstin kirjoittamista luin yhden tekstin Enkeli-Elisasta, jotta varmasti tietäisin, mistä oli kyse.

Jaksan suuresti ihmetellä sitä, millainen kohu Enkeli-Elisan olemassaolosta on tullut. Olen äärettömän surullinen siitä, että ihmisten pohtiessa kuumeisesti, oliko Elisa oikeasti edes olemassa, asian todellinen merkitys hämärtyy. Toivottavasti hän oli joskus olemassa. Jos ei ollut, niin toivottavasti opimme hänen tarinastaan jotain. Vaikka Enkeli-Elisa olisi keksitty hahmo, hän on antanut koulukiusatuille äänen. Äänen, joka olisi muuten unohdettu.

Elisan kaltainen tapaus olisi jäänyt unholaan, jos hänelle ei olisi perustettu Facebook – ryhmää. Ryhmä antoi hänelle äänen, eikä vain hänelle, vaan kaikille kiusatuille. Ja nyt ihmiset etsivät ”syyllistä” tapahtumille, kun pitäisi keskittyä tärkeimpään, eli siihen, miten kiusaamisen määrää voidaan ratkaisevasti vähentää. Kaikessa hiljaisuudessa Facebook-sivu on poistettu ja kiusattujen ääni hiljennetty.

En ole sitä mieltä, että median tulisi kertoa vain tarinoista Puolen hehtaarin metsässä tai happytownissa. Media ei saa vääristellä totuutta, kaunistella sitä tai piilotella sitä. Media toimii kansan liikkuvina korvina. Valitettava totuus on, että äänitorven tehtävään päästessään medialla on taipumusta paisutella asioita. Paisutella, kaivaa tarpeettoman syvältä ja mässäillä niin kauan, kunnes viimeinenkin yksityiskohta on revitty kaiken kansan nähtäville. Sitten käytetty materiaali heitetään pois liattuna, häpäistynä ja hyväksikäytettynä.  

Vaikka Enkeli-Elisaa ei olisi, häntä ennen on elänyt muita siivettömiä enkeleitä. Ihmisiä, jotka ovat lopettaneet elämänsä kiusaamisen takia. Ihmisiä, jotka eivät ole saaneet julkisuutta. Heidät on haudattu hiljaisuudessa ilman, että kiusaamiseen on juuri puututtu.

Minun on pakko pohtia asian nurjaa puolta. Jos Elisa todella oli olemassa, hänen peräänsä on jäänyt surevia omaisia. Omaisia, jotka eivät saa enkeliään takaisin. Omaisia, jotka katsovat, kuinka media mässäilee sydämensä kyllyydestä. Aivan kuin heidän rakkaansa kivitettäisiin ihmisten edessä. Ja mitä ihmiset tekevät? He huutavat: ”Lisää, lisää, lisää!”

Koetteko mediapahoinvointia?

Oli jo aikakin.