8. Luku

Linda

Kiertelin kylpyhuoneessa vuoroin kasvavaa ja vuoroin pienenevää soikiota. Päätin lopulta palata siihen, mitä olin alun perin tekemässä, eli suuntasin suihkuun.  Minulle ei selvästikään riittänyt, että yksi aave sotki elämäni totaalisesti. Ehei, mitäs tuosta, kutsunpa seuraavaksi toisen aaveen yökylään. Enää tästä puuttuisi, että kutsuisin Sofian näihin kirottuihin pyjamabileisiini.

Voi luoja. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri minä jouduin osaksi tätä sirkusta?

Suljin suihkun, kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja kävelin huoneeseeni. Kaikki oli niin samalla tavalla kuin ennen, mutta samalla mikään ei ollut enää ennallaan. Huokaisin ja lysähdin istumaan sänkyni reunalle. Tiesin tarvitsevani taukoa, pitkää lomaa, jonka aikana voisin nollata ajatukseni tästä kaikesta. Siitä huolimatta pakotin itseni meikkaamaan ja laittamaan jotain säädyllisempää päälle. Töihin saapuminen pelkkä pyyhe ympärillä olisi voinut herättää pientä paheksuntaa.

Lukitessani ulko-ovea tein samalla pakosuunnitelmaa illaksi. Töiden jälkeen lähtisin kotiin. Vanhempani varmaan ajattelivat, etten ollut yhtään itsenäistynyt asuessani Niinan kanssa. He taatusti luulivat, että Niina oli tehnyt kaikkensa eteeni. Mutta asia ei suinkaan ollut näin, Niinan kanssa eläminen oli ollut todellinen selviytymiskoulutus. Mistä puheen ollen, en ollut puhunut siskoni kanssa vähään aikaan. Ja edelliskertainen puhelu ei herättänyt iloisia muistoja, sillä olin vakuuttunut siitä, että uudessa asunnossani kolistellut olento olisi halunnut nylkeä minut elävältä.

Voisin soittaa Niinalle ”kaikki on nyt hyvin” – puhelun. Se varmaan piristäisi myös omaa mielialaani.

Töihin päästessäni pomoni tuli minua vastaan portaissa. Hän loi minuun arvioivan katseen päästä jalkoihin. Kaljuuntunut mies, jolle oli vuosien varrella muodostunut muutama pelastusrengas vatsan seutuville, katsoi minua tiukasti: ”Onko kaikki hyvin?”

Normaalisti olisi ollut hauskaa seurata, kuinka hänen viiksensä vipattivat puheen tahdissa. Tällä kertaa jouduin laskemaan katseeni jalkoihini. En todellakaan halunnut pomoni näkevän, kuinka kurjassa kunnossa olin. ”Kyllä. Kaikki hyvin.”

Kun hiljaisuutta jatkui epätavallisen pitkään, uskaltauduin nostamaan katsettani. Mies katsoi minua ja hänen silmistään paistoi huoli. Hänen suunsa mutristui: ”Näytät hieman sairaalta.”

Kiitos. Tuntuukin vähän siltä.

”Oletko varma, ettet halua päivän tai parin lepoa?” hän tivasi.

Uskomatonta. ”En, olen varma, että pärjään.” Sääli, ettei valhe kuulostanut uskottavalta edes omissa korvissani.

”Linda, alat muuttua kalvakasta vihertäväksi”, pomoni henkäisi kauhuissaan, ”et todellakaan ole työkunnossa.”

Koko kehoni tärisi shokkitilassa, tunsin hien puskevan ohuen meikkikerrokseni läpi ja huomasin ympäristön sumenevan. Tiesin, mistä oli kyse. Sydämeni hakkasi kuin adrenaliinipiikin jäljiltä ja korvissani alkoi voimakas ininä. Tiesin, mihin tila johtaisi, jos en toimisi nopeasti. Kyykistyin ulkoseinää vasten ja painoin pääni polvieni väliin.     

”Nähdään sitten, kun voit paremmin.” Pomoni halusi äänensävyllään ilmaista, että asiasta ei enää keskusteltaisi. Hänen puheensa kuului päässäni hiljaisena huminana. Ihan kuin joku olisi kääntänyt volyyminappulasta ympäristön äänet hiljaisemmalle. Sen sijaan kehoni sisäiset äänet voimistuivat. Kuulin sykkeeni voimakkaana ja korvieni ininä tuntui vain pahenevan.

Vielä painottaakseen sanojaan pomoni käveli ylväästi toimituksen sisätiloihin ja antoi oven heilahtaa kiinni perässään.

Varauduin hätäsuunnitelmaani. Lepäsin, kunnes olin varma siitä, että pystyin kävelemään. Hoipertelin rautatieasemalle. Korvissani soi edelleen, mutta ininä oli jo paljon heikompaa. Junaan päästyäni painoin pääni polvieni väliin ja yritin olla välittämättä kanssamatkustajien tuijotuksesta.

Junan nytkähtäessä liikkeelle tunsin lapsellisen riemuntunteen täyttävän koko kehoni. Vaikka tiesin, että maisemanmuutos ei muuttaisi mitään pysyvästi, ajatus kotiseudusta tuntui ihanalta pakomatkalta. Kun oloni oli lähes normaali, nojasin päätäni tuolin pehmustetta vasten ja suljin silmäni. Onnekseni heräsin jo muutamaa pysäkkiä etuajassa. Katselin ulos kolkkoon ilmaan. Kylmä tuulahdus seuraavalla pysäkillä tunkeutui junan osastojen läpi. Kiedoin takkia tiukemmin ympärilleni.

Kun pääsin pois junasta, tuuli tervehti minua riepottamalla takkiani. Päivä oli pilvinen ja tuulinen, eli täydellinen päivä mököttämiselle. Suunnitelmiani seuraten lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan vanhempieni talosta ja pysähdyin hetkeksi Sofian entisen kodin kohdalla. Vaikka minulla oli sellainen aavistus, että Sofia ei kummitellut vanhempiensa luona, tunsin kuitenkin kylmän puistatuksen, joka pakotti jatkamaan eteenpäin.

Kävelin tuttua reittiä eteenpäin kiinnittämättä juurikaan huomiota ohikulkeviin ihmisiin tai paikkoihin, jotka ohitin. Kuljin hieman kyyryssä ja pohdin, milloin sade pääsisi yllättämään. Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta pilvet taivaalta eivät toisaalta kadonneet minnekään.

Pieni taajama jäi taakse ja sen jälkeen edessäni avautui metsämaisema. Lähdin kävelemään hiekkatietä eteenpäin. Muistin ulkoa lähes jokaisen askeleen. Etenin metsään johtavalle kinttupolulle ja jatkoin matkaani väistellen puiden juuria ja kookkaita kiviä. Maasto kohosi ylöspäin ja olin kallion tyvessä.

Lähdin kulkemaan kalliota ylöspäin ohutta polkua pitkin. Pienempänä olin seikkaillut täällä monet kerrat Niinan kanssa. Leikimme vuorikiipeilijöitä, joiden suuri päämäärä oli valloittaa Andit. Kallion huipulla oli tasaista. Sammalmättäät, koivut ja kieroon kasvaneet pienet männyt toivat eloa muuten karuun ympäristöön.

Istuin nojaamaan yhtä mäntyä vasten ja jäin ihailemaan maisemaa edessäni. Kallion laelta näkyi metsää sekä taajama. Minä ja Niina emme koskaan saaneet mennä kallion reunaa lähellekään. Jotenkin sitä nyt vasta ymmärsi, millainen pudotus alas oli. Pienempänä kaikki tuntui pumpulilta ja kuvittelimme, ettei meille koskaan kävisi kuinkaan.

Mietin jälleen Patrikia.

Mitä hänelle tapahtui? Miksi hänen elämänsä katkesi niin varhain? Pohdin, mahtoiko Patrik olla katkeroitunut kohtalostaan. Olisiko hän halunnut enemmän ihmiselämältään? Tuulenvire heilutti koivun oksia ja sai lehdet värisemään auringon loisteessa.

Kas vain, pilvessä oli kuin olikin rako.

Vaikka paistetta ei kestänyt kuin hetkisen, kurkotin kasvoni ylös kohti aurinkoa ja tunsin ihoni imevän auringon loistetta itseensä. Lämpö tulvi kehooni aaltoina. Pilven tullessa auringon eteen otin puhelimen käteeni ja soitin Niinalle.

”Moi!” Niina vastasi.

”No moi”, totesin, ”ajattelin vain kertoa, että täällä on kaikki hyvin. Sain tosin hieman sairaslomaa töistä.”

”Oletko kipeä?”

”En varsinaisesti”, vastasin, ”olo on vain hieman hutera. Ja sekainen.”

”Linda, oletko kunnossa?” Hätäiset puheeni kummituksista eivät saaneet siskoani järkkymään, mutta kun vakuutin olevani kunnossa, hän huolestui tosissaan.

”Kyllä olen”, huokaisin, ”kunhan saan elämäni järjestykseen.”

”Mitä tarkoitat? Onko sinulla mieshuolia?”

”Ei varsinaisesti”, huokaisin, ”tai no, hän vähän niin kuin katosi pois kuvioista.”

”Oi, no ymmärrän, miksi tarvitset sairaslomaa”, Niina henkäisi ja kuulosti siltä, että hän oli aidosti pahoillaan.

Lopetin puhelun hieman sen jälkeen. En halunnut kertoa Niinalle, että olin taas kaikonnut asunnostani. Sitä paitsi, palaisin kotiin muutaman tunnin päästä taajamajunalla.

Kuulin takaani risun naksahduksen ja käännyin katsomaan taakseni. Tyyni olotilani haihtui kuin seinään. Ponkaisin ylös männyn luota ja peruutin vaistomaisesti askeleen lähemmäs kallion reunaa.

”Hei vain, Linda.”

Tuntui kuin painajaisuneni olisi jollain kierolla tavalla tunkeutunut todellisuuteeni. Sofia seisoi edessäni rauhallinen ilme kasvoillaan, mutta hänen punaisissa silmissään oli uhkaava katse. Sillä hetkellä tajusin, etten selviäsi tästä elossa ilman jonkinlaista ihmettä. Ainoa toivonkipinäni oli, että voisin anella kivutonta kuolemaa. Sofian katseesta päättelin, että sellaista ei kuitenkaan olisi tulossa.

Patrik oli lähtenyt, koska oli ajatellut säästävänsä minut tältä kaikelta. Hän oli kuvitellut, että voisin vain unohtaa kaiken, mitä olin nähnyt ja kokenut. Tästä tosiseikasta huolimatta en pystynyt kantamaan kaunaa Patrikille edes silloin, kun tiesin, että hän oli välillisesti aiheuttanut kuolemani.

Sofian ottaessa hitaita ja harkittuja askeleita minua kohti tiesin, että kuolemani tulisi olemaan hidas ja tuskallinen. Välillä Sofia pysähtyi tarkkaillakseen reaktiotani, otti askeleen sivulle, pysähtyi, lähestyi jälleen minua ja otti pienen askeleen taaksepäin.

Sinä epäonnistuit, Patrik.

Epäonnistuit täysin.