Nykyhetki
Tämä oli viimeinen
pisara. En voi hyväksyä tällaista käytöstä.
Tuijotin tietokoneen
näyttöä ärtymyksen vallassa. En jaksanut edes suuttua, koska koin, että pila ei
ollut edes niin suuren tuntemuksen arvoinen. Sen sijaan koin ärtymystä.
”Kuole, hullu
työnarkomaani.”
Tiesin, keneltä
sähköpostiviesti oli lähetetty. Se oli taatusti oppilaaltani, Timolta. Oli
juuri hänen tapaistaan kirjoittaa minusta jotain noin hävytöntä. Sitä paitsi en
ollut työnarkomaani. Itse asiassa työni alakoulun opettajana hetkautti minua
pelottavan vähän. Tiesin, että minun olisi pitänyt rakastaa työtäni. Jostain kumman
syystä muut ihmiset hokivat, että työstään pitää nauttia.
Miksi minä puolestaan
teen paskaduunia saadakseni rahaa elämiseeni? Minusta ei koskaan pitänyt tulla
opettajaa. Minusta ei olisi kai periaatteessa pitänyt tulla mitään. Silloin,
kun muut lapset hehkuttivat: ”Minusta tulee palomies. Minusta tulee lääkäri!
Minusta tulee juristi.” Silloin minä ajattelin: Kiasus, teen mitä tahansa
hommaa, jos annatte minun olla rauhassa.
Joten, kappas vain,
näin siinä sitten kävi. En tosin suhtaudu jokaiseen elämäni osaan yhtä
välinpitämättömästi. Minulla on ihana perhe, upeita ystäviä ja kaunis talo.
Niin, en vain ole työihminen, siinä kaikki. Varsinkaan niinä päivinä, kun saan
oppilailtani värikästä sähköpostia.
Suljin tietokoneeni ja
haroin hiuksiani. Timo ansaitsisi kunnon kurinpalautuksen. Mitä ihmettä sen
pojan kanssa voi tehdä? Hän oli ollut todellinen maanvaiva siitä asti, kun
kouluun tuli. Ja nyt hän oli luokallani, eli viidennellä. Tervetuloa Annen
luokalle, esimurrosikäisten taivaaseen keskelle oppilaita, jotka eivät ole
vielä oppineet pesemään kainaloitaan aamuisin ja haisivat eilisen päivän
likapyykille.
Kuulin oven aukeavan
eteisessä ja kävelin tulijoita vastaan. Ovesta rynnisti ensin rakas
kuusivuotias poikani Ville, joka syntyi ensimmäisen avioliittoni aikana. Kunnes
kuolema meidät erottaa -fraasi oli ollut hieman turha minun ja Kasperin häissä.
Hyvä puoli oli kuitenkin se, että erosimme rauhallisissa merkeissä ja nyt
Kasper auttoi minua silloin, kun apua tarvitsin. Me olimme hyviä ystäviä ja
olin ilahtunut siitä, että tilanne suoristui mutkattomaksi näin nopeasti.
Villen perässä ovesta
astui aviomieheni Petri. Hän olisi kovasti halunnut naimisiin jo nähtyään minut
ensi kerran, mutta itselleni jäi naimisissa olosta sellaiset traumat, että
pyysin häntä odottamaan, että olisin valmis siihen askeleeseen. Ja hän odotti
juuri niin kauan kuin aikaa tarvitsin. Petri oli enkeli, todellinen taivaan
lahja.
Petrin sylissä nukkui
Tanja, rakas puolivuotiaamme. Neito oli yllättävän rauhallinen ottaen huomioon,
että Petri ja Ville olivat taatusti melunneet matkan aikana. Ulkona satoi
kaatamalla vettä, joten hain automaattisesti pyyhkeitä märälle kolmikolle.
”Sinähän näytät
synkältä”, Petrin hymy haihtui.
”Yksi oppilaani lähetti
minulle aika kurjan sähköpostin”, vastasin, ”pitää ottaa se huomenna puheeksi
koulussa.”
Petri nyökkäsi ja
auttoi riisumaan Tanjan ulkovaatteet. ”Haluatko kertoa enemmän siitä saamastasi
sähköpostista?”
”En millään muotoa”,
vastasin pitäen katseeni tyttäreni paksuissa, pienissä jaloissa, ”se ei ollut
mitään, mistä pitäisi kuunnolla edes hermostua. Tällaista tämä vain on näiden
esimurrosikäisten kanssa.”
Petri nyökkäsi. Hän
itse oli autuaan tietämätön aiheesta, sillä hän työskenteli baarimikkona.
Pohdin huvittuneena millainen uusi todellisuus Petrille aukeaisi, kun lapsemme
lähestyisivät täysi-ikäisyyttä. Siinä tilanteessa hän saattaisi jopa kaivata
vaipanvaihtoa.
Seija
”Hy-hyi helvetti.”
Se ei ollut kommentti,
jonka halusin kuulla ensimmäisenä rikospaikalle saapuessani. Sydämeni
pamppailin hieman normaalia ripeämpänä, kun astelin ohuen lumikerroksen
peittämän kukkapenkin yli. Ensin näin kaksi kissaa, jotka makasivat elottomina
maassa. Niiden tassut oli leikattu irti. Käpälän kohdalla oli punaista
vereslihaa vasten törröttävä luu.
Kissojen vieressä
makasi maassa pitkin pituuttaan arviolta kolmekymppinen nainen, jolla oli
vaalea polkkatukka ja tummanpunaista huulipunaa. Naisen otsaan oli vedetty syvä
viiltohaava ja naisen silmät tuijottivat elottomina kohti taivasta. Vatsassani
velloi ja pelkäsin oksentavani. Tuollaisen julmuuden näkeminen rauhallisessa
pihaidyllissä oli jotain sietämätöntä.
Pakotin itseni
katsomaan taivaalle, jotta saisin mädän lihan hajun pois hengitysteistäni:
”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Kissojen omistaja
soitti hätänumeroon hieman puolenpäivän jälkeen. Ennen puhelun katkeamista
hätäkeskus kuuli, kun nainen huusi puhelimeen ja seuraavassa hetkessä tuli
hiljaista.” Riku puki suojahansikkaat käsiinsä ja nosti uhrin leukaa. Kaulassa
oli syvä viilto, joka oli katkaissut verisuonet ja henkitorven. ”Tämä selittää
sen, miksi uhri vain muuttui äänettömäksi.”
En voinut kuin ihailla
Rikun tarkkuutta ja asiallisuutta. Sääli, että minulla ei ollut
kuolinsyytutkijan vatsaa. Käännyin kannoillani ja huomasin Kasperin tulevan
paikalle. Hän harppoi pitkiä askeleita ja pysähtyi ruumiin eteen: ”Voi vittu,
me oltiin taas myöhässä.” Niin hänellä oli tapana todeta ruumiin luo
saapuessaan.
”Minulle se on
tietenkin onni”, Riku mutisi. Hän oli kumartunut keskittyneenä ruumiin puoleen.
”Olisin työtön ilman näitä onnettomia tapauksia.”
”Helvetti soikoon”,
Kasper kähisi lähtiessään kävelemään eteenpäin. Pysähdyimme uhrin talon
rappusilla. ”Tämä saa minut kananlihalle.”
”Tiedän”, vastasin ja
pyyhin hikeä otsaltani, ”ja niin lähellä Annen kotia. Meidän pitäisi soittaa
hänelle.”
”Totta”, Kasper
huohotti, ”tässä ei ollut amatööri asialla. Murhapaikka oli siisti kuin mikäkin
leikkaussali.”
”Soita sinä”, kehotin,
”menen jututtamaan talon muita asukkeja. Naisen mies oli Nooran mukaan aivan
shokissa.”
”Onko Noora sisällä nyt
miehen kanssa?” Kasper kysyi hieman hätääntyneenä.
”Joo”, vastasin. Noora
oli ohittanut ruumiin samalla päättäväisyydellä kuin laihduttaja kieltäytyy
kekseistä. Omalle vatsalleni olisi ollut parempi seurata esimerkkiä, mutta
valitettavasti Rikun kommentti sai minut hairahtamaan sivupoluille. ”Menen
katsomaan, jos saisimme miehestä jotain irti.”
Kävelin taloon, joka
oli selvästi rikkaiden ihmisten asuttama. Suuri piha-alue kalpeni jykevän
eteisen rinnalla. Kävelin olohuoneeseen, missä kikkaratukkainen Noora istui
yhdellä nojatuolilla ja järkyttynyt mies istui toisella nojatuolilla. Nooran
hiukset olivat yhtä tottelemattomat kuin ennenkin. Tuntui aina yhtä koomiselta
nähdä siististi pukeutunut, elegantti nainen, jonka hiukset näyttivät aina
olevan pyörremyrskyn jäljiltä.
Noora hymyili
nähdessään minut: ”Ja tässä on Seija Kirpiö.”
”Hei”, vastasin
tökerösti, puristin miehen kättä, joka tärisi rajusti. Istuuduin sohvalle ja
yritin luoda kasvoilleni ammattimaisen ilmeen, joka sopisi seuraavaan
lauseeseeni paremmin kuin kasvoillani aikaisemmin loistanut Vihaan tätä puolta
työssäni – ilme:
”Otan osaa
menetykseenne.”
Kasper
Vastaa nyt, vastaa ole
niin kiltti.
”Hei Kasper, mikä suo
minulle tämän ilon?”
En osannut sanoin
kuvailla, kuinka helpottunut olin kuullessani Annen äänen, jossa ei kuulunut
yhtään pakokauhua. Olin niin onnellinen, että en saanut kunnolla henkeä.
Taivuin kaksinkerroin ja mutisin tyytyväisenä kulahtaneita fraaseja, kuten
”luojan kiitos”.
”Kasper, onko jokin
hätänä?” tällä kertaa Annen ääni oli hätääntynyt, mutta vain, koska hän luuli,
että olin kenties saanut allergisen reaktion tai jotain muuta vastaavaa.
”Olen kunnossa”,
henkäisin ja ajattelin olevani tupakan tarpeessa. ”Meillä on vaan käsillä
kamala murha. Näyttää ammattilaisen tekemältä ja olemme nyt muutaman kilometrin
päässä teiltä.”
Anne ei vastannut
vähään aikaan mitään: ”Voi luoja.”
”Joo”, henkäisin, ”tee
palvelus ja katso perheesi perään erityisen tarkkaan. En kestäisi, jos teille
kävisi jotain.”
”Tietysti”, Anne
sopersi, ”olethan varmasti kunnossa?”
En. ”Tietysti”,
vastasin niin aidosti kuin mielentilaltani kykenin, ”mutta totta kai olisin
tyytyväisempi, jos saisin laittaa muutaman yksikön vartioimaan teidän tonttia.”
”Olet mahdoton tapaus”,
Anne huokaisi, ”enkä usko, että kyseessä on mikään sarjamurhaaja. Se saattoi
hyvinkin olla yksittäinen tapaus. Sitä paitsi en ole huolissani, sillä te
saatte hänet varmasti kiinni.”
”Varmasti”, naurahdin,
”en ole huolissani siitä, mutta pidä itsestäsi huolta joka tapauksessa.”
”Tietysti”, Anne
vastasi, ”mutta nyt minun täytyy mennä, liha käryää uunissa. Jutellaan taas
joku toinen kerta. Moikka!”
Anne sulki puhelun.
Laskin puhelimen rintaani vasten ja vedin syvän henkäyksen. Olin aika varma,
että Anne oli oikeassa. Halusin uskoa, että kyseessä oli henkilökohtaisin
motiivein tehty murha.
Mutta entä, jos ei
olisi?
Jatkuu
Noniin, lukaisin molemmat dekkarinäytteesi. Teksti on oikein menevää ja sujuvaa. Kirjoitat dekkariin sopivalla yksinkertaistetulla tyylillä, jossa lukija ei kuitenkaan tunne pitkästyvänsä. Jännityskirjoissa on mielestäni aiheetonta käyttää kikkailevaa kieltä.
VastaaPoistaKiinnitin huomiota kertojien paljouteen. Onko aikeinasi lisätä vielä heitä? Kuitenkaan tekstiä ei ole vielä ihan valtavasti ja kertojia on tavattu jo neljä.
Kuka muuten aloittaa tämän postauksesi kertomisen? Vai onko se vielä salaisuus? :) Aluksi nimittäin oletin, että koska alku oli vain otsikoitu "Nykyhetki", oletin Matiaksen olevan yhä äänessä.
Aiempi dekkaripostauksesi sai muuten kyyneleet silmiini. Ja minä en itke melkein missään kirjoissa. Että pisteet siitä :) Myöskään kirjoitusvirheitä silmiini ei osunut ainuttakaan.
Kahteen lauseenparteen kiinnitin tosin huomiota, ja ajattelin nyt sanoa ne, koska tekstiä ei ollut niin paljon, niin käyn sen kunnolla läpi :)
”En millään muotoa” Sanooko joku oikeassa elämässä noin? :)
"Noora oli ohittanut ruumiin samalla päättäväisyydellä kuin laihduttaja kieltäytyy kekseistä. " Tässä kohtaa mietin hetken, että siis millä päättäväisyydellä? :D Lähinnä itselleni tuli mieleen jatkuva oma poikkoileva ja itsekuriton laihdutus ja kuvittelin aluksi vertauskuvan olevan sarkasmia.
Kaiken kaikkiaan olen todella kiinnostunut tekstistäsi, vaikuttaa jännittävältä miten kaikki kertojat liitetään yhteen :)
Suuret kiitokset, Anni! :) Enempää kertojia ei tule, ja ensimmäisen kappaleen aloittaa Anne, joka inhoaa työtään, mutta muilta osin nauttii elämästään. Anne on tarinan ainoa päähenkilö, vaikka myös hänen eksänsä Kasper ja heidän yhteinen ystävänsä Seija pääsevät ääneen.
VastaaPoistaLisäsin Annen nimen alkuperäisen tekstin alkuun myöhemmin, kun huomasin itsekin, että lukijan voi olla vaikea saada tolkkua siitä, missä mennään. Vaikka dekkarini alkaa Matiaksen esittelyllä, hänellä on kyllä tärkeä rooli kirjassa, mutta millainen kytkös hänellä on Anneen, se selviää seuraavassa kappaleessa.
Ahaa :D tuo laihdutuskohta. Itse olen tosi päättäväinen ja yhdessä vaiheessa elämääni laihdutin ja olin tosi tarkka ja päättäväinen siitä, mitä suuhuni laitoin. En tullut edes ajatelleeksi asiaa toiselta kannalta. Totta, tämä vaatii muutosta :)
Huomaan, että toisinaan erehdyn kirjoittamaan liian vanhanaikaisesti ja lausahduksista tulee sen takia vanhahtavia. Kiitos, että huomasit sen, korjaan tuohon paikalle jotain enemmän nykyaikaan sopivaa :) ja suuret, suuret kiitokset, on aina ihanaa saada rakentavaa palautetta.