Kasper
”Eiköhän pidetä pieni tauko”,
Riku hihkaisi. En voinut kuin tuijottaa häntä. Oli vaikea uskoa, että Riku oli
työssään kuolinsyytutkijana tutkimassa raa’asti murhattua naista eikä missään
helvetin sirkuksessa klovnina.
Kävelimme pois
rikospaikalta. Jatkoimme kulkuamme läheiseen puistoon. Riku nyökkäsi puistonpenkkiä
kohti ja me muut seurasimme sanaakaan sanomatta. Kun kaikki kolme opetuslasta
ja Seija olivat paikalla, Riku sytytti tupakkansa ja Noora seurasi kiltisti
esimerkkiä. Tunsin käsieni tärisevän, kun näin Nooran kaivavan paketista
käyttämätöntä savuketta ja kirosin sitä tosiasiaa, että olin vuosia sitten
lopettanut tupakoinnin.
Kenties olen
pohjimmiltani masokisti, kun kaikkien riippuvuusoireiden jälkeenkin halusin
liittyä muiden ystävieni tupakkapiiriin.
”Aah”, Noora henkäili,
”äskeiset kauhukuvat katoavat tässä höyryssä.”
”Todellakin”, Riku
vastasi. Hän katseli oman savukierteensä halkovan tietä ilman läpi. ”Olenpa
minä tökerö!” Riku henkäisi yllättäen ja kääntyi Seijan puoleen. ”Täytyyhän
nuorelle neidolle antaa henkoset myös.”
”Älä suotta vaivaudu”,
Seija naurahti ja kieritti ruskeat kiharansa poninhännälle, ”en polta.”
Riku loi Seijaan ”miksi
sitten olet siinä”-katseen.
”Pidän vain hajusta”,
Seija nauroi. ”Säästä ei tullutkaan niin kamala kuin pelkäsin.”
”Ei tullut, ei”, henkäisin
lievästi kyllästyneenä pohtien, että naiset saavat aina käännettyä puheen säähän,
leipomiseen tai neulomiseen. Tosin Annen kohdalla puhe kääntyi aina
ruuanlaittoon. Kokemuksesta tiesin, että se nainen oli todellinen velho
keittiössä. Mutta siitä huolimatta, aina kun soitin hänelle, menossa oli jonkin
palaminen, kärähtäminen, sulaminen tai pilaantuminen.
Joko se nainen tarvitsi
kaaosta jokaisen huippuluomuksensa tekoon. Tai sitten minua kusetettiin ja
pahasti.
Seija
”Voisimme mennä tänään
moikkaamaan Annea pitkästä aikaa.”
”Mm”, Kasper vastasi.
”Kasper, jumalauta!” En
voinut reaktiolleni mitään. Kasper kääntyi minua kohti yhtä yllättyneenä kuin
itse käänsin katseeni poispäin hänestä. ”Anteeksi”, henkäisin nolona, ”et ole
vain viime aikoina ollut oma itsesi. Tai tarkemmin sanottuna olet ollut kuin
puolikuollut muutaman tunnin ajan. Saan sinulta vain epämääräistä mutinaa
vastaukseksi, jos sitäkään. Mikä sinulla on?”
”En vain ole aivan
kunnossa”, Kasper henkäisi.
”Jotain ongelmia Annen
kanssa?” veikkasin.
”Ei, ei”, Kasper
mutisi, ”hän vain tuntuu ottavan tämän niin kevyesti. Liian kevyesti. Toki
erostamme on aikaa ja hänellä on jo uusi mies ja…”
”Et ole päässyt yli
hänestä”, täydensin.
Kasper peitti kasvonsa.
”En niin.” Hän käänsi katseensa minuun ja huokaisi: ”Olen säälittävä.”
”Älä höpsi”, kiirehdin
sanomaan ja talutin häntä rivakasti kahvilan suuntaan. ”No, mennään hänen
luokseen joku toinen ilta. Mennään nyt sen sijaan ottamaan päivän
kofeiiniannoksesi jossain muualla.”
Anne
Seuraavana aamuna lähdin
töihin kiireellä. Kävelin koulun tyhjää käytävää eteenpäin ja astelin
luokkaani. Tiukoille menneestä lähdöstäni huolimatta olin luokassa ennen
oppilaita. Kellon soidessa paikalle laahusti lauma puhuvia, nauravia ja haukottelevia
nuoria.
”Avatkaa maantiedon
kirja sivulta 56, aloitamme uuden kappaleen.”
Olin varpaillani koko
tunnin ja tuijotin Timon paikkaa, joka ammotti tyhjyyttään. Olin raivoissani. Tunnin
loputtua marssin opettajanhuoneeseen.
”Neiti
auringonpaistehan se siinä”, rinnakkaisluokan opettaja heitti.
”Pikemminkin paise”,
huokaisin ja haroin hiuksiani, ”onko kahvia?”
”Siel pitäis olla täys
pannullinen”, sama opettaja vastasi kääntämättä katsettaan pois sanomalehdestä.
Pystyin puhumaan vasta
nostettuani kofeiinitasoni normaalitasolle: ”Sain eilen aika ikävää
sähköpostia.”
”Mitä siinä luki?”
”Kuole, hullu
työnarkomaani.”
Tällä kertaa
rinnakkaisluokan opettaja henkäisi kauhuissaan ja heitti sanomalehtensä pois.
”Mitä? Todella?”
”Todella”, nyökkäilin
ja hörppäsin lisää kahvia. ”Ja minulla on voimakas aavistus siitä, että se tuli
Timolta.”
”Timolta?” toinen
opettaja puuskahti epäuskoisena. ”Onhan se poika todellinen maanvaiva. Mutta
tuo kuulostaa uhkausviestiltä, sellaiselta, joka kannattaa ottaa tosissaan.
Luuletko, että Timo pystyisi tekemään jotain tuollaista?”
Kohautin hartioitani:
”En tiedä. Mutta olen aika varma, että hän on syyllinen. En usko, että siitä kannattaa turhaan hepuloida.”
”Mm”, kuului vastaus,
”mutta muista pitää itsestäsi huolta.”
Ihan kuin olisin
kuullut tuon lauseen ennenkin. Aika hiton monta kertaa ennenkin. Työpäiväni
jälkeen olin onnellinen siitä, että olin taas vapaa ihminen seuraavaan työaamuun
asti. Palasin kotiin väsyneenä ja lysähdin sohvalle.
Jep, tämä muiden
holhous alkoi todella käydä hermoilleni.
”Kulta, tulit jo
kotiin.”
Loin väsyneen hymyn
Petrin suuntaan. ”Hei, kulta.”
”Viitsisitkö tehdä
palveluksen?” Petri kysyi niin kauniisti kuin taisi.
Käänsin päätäni
taaksepäin: ”Niin?”
”Ajattelin käydä
haudoilla, mutta Ville haluaa puistoon. Minä vähän niin kuin jo lupasin
hänelle, että voisimme mennä. Mutta haudoille pitäisi vaihtaa kukat.”
”Voin kyllä mennä”,
vastasin, ”ihan mukavaa saada raitista ilmaa.”
Lähdin saman tien
autolle ja suuntasin kukkakaupan kautta hautausmaalle. Kevät oli vasta
aluillaan. Aurinko porotti vielä liian paksuihin lumikinoksiin ja tunsin lapsen
malttamattomuutta, kun odotin kesää. Katselin hautausmaan puita, joista osissa
oli vielä pientä lumikerrosta. Edellisenä yönä oli satanut ehkä sentin tai
pari.
Ravistin yhdestä puusta
lumet alas. Miten lapsellinen, mutta silti niin tarpeellinen vastaisku tälle
pitkälle talvelle voi tehdä olon niin onnelliseksi? Suuntasin suoraan
haudoille, joiden luona huomasin viettäväni koko ajan enemmän ja enemmän aikaa.
Rauha olkoon kanssasi. Matias
Nieminen 3.5.1978–6.7.1988, Heli Nieminen 13.9.1948–5.7.1988, Kaisa Nieminen 8.12.1983–6.7.1988
ja Juha Nieminen 6.2.1946–6.7.1988.
Niin, rauha olkoon
kanssasi, ajattelin hautakivien nimiä lukiessani. Sillä se ei ollut kanssanne
teidän eläessänne.
Pyyhin lunta Matiaksen
nimen päältä ja kuvittelin viereeni kymmenvuotiaan pojan. ”Mitä sinä teit
ansaitaksesi sellaisen lopun?” Poika ei vastaa. Hänen silmänsä ovat
kiinnittyneet jonnekin kaukaisuuteen.
Huomaan pyyhkiväni
jälleen kyyneliä silmistäni. Kyse on ihmisistä, joita en ole koskaan tavannut.
Kuitenkin kyse on Petrin suvusta, joten kaikki he tuntuvat itselleni
läheisiltä. Matias oli Petrin velipuoli. Petrin äiti Ilona raiskattiin 18-vuotiaana.
Nuori äiti jätti poikansa adoptoitavaksi. Perhe ei kuitenkaan koskaan
ilmaantunut paikalle. Petri päätyi lastenkotiin ja sai vasta Matiaksen ja
Kaisan jo kuoltua kuulla, että hänellä oli sisar- ja velipuoli.
Kenties, näin
jälkeenpäin ajatellen, on hyvä, että hän sai tietää aiheesta vasta jälkikäteen.
Se saattoi pelastaa mieheni hengen.
Laitoin kukkia kaikkien
muiden paitsi yhden haudalle. Juha Nieminen, väkivaltainen mies, joka eräänä
kauniina heinäkuun päivänä päätti teurastaa koko perheensä. Asia tosin
mutkistui, kun lapset pääsivät pakoon, mutta huhujen mukaan Juha löysi heidät
pitkän etsinnän jälkeen läheisestä metsästä, missä hän tappoi molemmat lapsensa
ja lopuksi itsensä.
Ja vielä tänäkin päivänä
minä mietin, miten jostain niin kamalasta saattoi tulla jotain niin upeaa kuin
mieheni Petri.
Jatkuu
Osaat kyllä lopettaa tekstisi oikeaan kohtaan, hyvä!
VastaaPoistaKiitokset :) ja kiva, jos jatko oli mieluinen
Poista