Dekkari 2. Luku

Kasper

”Eiköhän pidetä pieni tauko”, Riku hihkaisi. En voinut kuin tuijottaa häntä. Oli vaikea uskoa, että Riku oli työssään kuolinsyytutkijana tutkimassa raa’asti murhattua naista eikä missään helvetin sirkuksessa klovnina.  

Kävelimme pois rikospaikalta. Jatkoimme kulkuamme läheiseen puistoon. Riku nyökkäsi puistonpenkkiä kohti ja me muut seurasimme sanaakaan sanomatta. Kun kaikki kolme opetuslasta ja Seija olivat paikalla, Riku sytytti tupakkansa ja Noora seurasi kiltisti esimerkkiä. Tunsin käsieni tärisevän, kun näin Nooran kaivavan paketista käyttämätöntä savuketta ja kirosin sitä tosiasiaa, että olin vuosia sitten lopettanut tupakoinnin.

Kenties olen pohjimmiltani masokisti, kun kaikkien riippuvuusoireiden jälkeenkin halusin liittyä muiden ystävieni tupakkapiiriin.

”Aah”, Noora henkäili, ”äskeiset kauhukuvat katoavat tässä höyryssä.”

”Todellakin”, Riku vastasi. Hän katseli oman savukierteensä halkovan tietä ilman läpi. ”Olenpa minä tökerö!” Riku henkäisi yllättäen ja kääntyi Seijan puoleen. ”Täytyyhän nuorelle neidolle antaa henkoset myös.”

”Älä suotta vaivaudu”, Seija naurahti ja kieritti ruskeat kiharansa poninhännälle, ”en polta.”

Riku loi Seijaan ”miksi sitten olet siinä”-katseen.

”Pidän vain hajusta”, Seija nauroi. ”Säästä ei tullutkaan niin kamala kuin pelkäsin.”

”Ei tullut, ei”, henkäisin lievästi kyllästyneenä pohtien, että naiset saavat aina käännettyä puheen säähän, leipomiseen tai neulomiseen. Tosin Annen kohdalla puhe kääntyi aina ruuanlaittoon. Kokemuksesta tiesin, että se nainen oli todellinen velho keittiössä. Mutta siitä huolimatta, aina kun soitin hänelle, menossa oli jonkin palaminen, kärähtäminen, sulaminen tai pilaantuminen.

Joko se nainen tarvitsi kaaosta jokaisen huippuluomuksensa tekoon. Tai sitten minua kusetettiin ja pahasti.

Seija

”Voisimme mennä tänään moikkaamaan Annea pitkästä aikaa.”

”Mm”, Kasper vastasi.

”Kasper, jumalauta!” En voinut reaktiolleni mitään. Kasper kääntyi minua kohti yhtä yllättyneenä kuin itse käänsin katseeni poispäin hänestä. ”Anteeksi”, henkäisin nolona, ”et ole vain viime aikoina ollut oma itsesi. Tai tarkemmin sanottuna olet ollut kuin puolikuollut muutaman tunnin ajan. Saan sinulta vain epämääräistä mutinaa vastaukseksi, jos sitäkään. Mikä sinulla on?”

”En vain ole aivan kunnossa”, Kasper henkäisi.

”Jotain ongelmia Annen kanssa?” veikkasin.

”Ei, ei”, Kasper mutisi, ”hän vain tuntuu ottavan tämän niin kevyesti. Liian kevyesti. Toki erostamme on aikaa ja hänellä on jo uusi mies ja…”

”Et ole päässyt yli hänestä”, täydensin.

Kasper peitti kasvonsa. ”En niin.” Hän käänsi katseensa minuun ja huokaisi: ”Olen säälittävä.”

”Älä höpsi”, kiirehdin sanomaan ja talutin häntä rivakasti kahvilan suuntaan. ”No, mennään hänen luokseen joku toinen ilta. Mennään nyt sen sijaan ottamaan päivän kofeiiniannoksesi jossain muualla.”

Anne

Seuraavana aamuna lähdin töihin kiireellä. Kävelin koulun tyhjää käytävää eteenpäin ja astelin luokkaani. Tiukoille menneestä lähdöstäni huolimatta olin luokassa ennen oppilaita. Kellon soidessa paikalle laahusti lauma puhuvia, nauravia ja haukottelevia nuoria.

”Avatkaa maantiedon kirja sivulta 56, aloitamme uuden kappaleen.”

Olin varpaillani koko tunnin ja tuijotin Timon paikkaa, joka ammotti tyhjyyttään. Olin raivoissani. Tunnin loputtua marssin opettajanhuoneeseen.

”Neiti auringonpaistehan se siinä”, rinnakkaisluokan opettaja heitti.

”Pikemminkin paise”, huokaisin ja haroin hiuksiani, ”onko kahvia?”

”Siel pitäis olla täys pannullinen”, sama opettaja vastasi kääntämättä katsettaan pois sanomalehdestä.

Pystyin puhumaan vasta nostettuani kofeiinitasoni normaalitasolle: ”Sain eilen aika ikävää sähköpostia.”

”Mitä siinä luki?”

”Kuole, hullu työnarkomaani.”

Tällä kertaa rinnakkaisluokan opettaja henkäisi kauhuissaan ja heitti sanomalehtensä pois. ”Mitä? Todella?”

”Todella”, nyökkäilin ja hörppäsin lisää kahvia. ”Ja minulla on voimakas aavistus siitä, että se tuli Timolta.”

”Timolta?” toinen opettaja puuskahti epäuskoisena. ”Onhan se poika todellinen maanvaiva. Mutta tuo kuulostaa uhkausviestiltä, sellaiselta, joka kannattaa ottaa tosissaan. Luuletko, että Timo pystyisi tekemään jotain tuollaista?”

Kohautin hartioitani: ”En tiedä. Mutta olen aika varma, että hän on syyllinen. En usko, että siitä kannattaa turhaan hepuloida.”

”Mm”, kuului vastaus, ”mutta muista pitää itsestäsi huolta.”

Ihan kuin olisin kuullut tuon lauseen ennenkin. Aika hiton monta kertaa ennenkin. Työpäiväni jälkeen olin onnellinen siitä, että olin taas vapaa ihminen seuraavaan työaamuun asti. Palasin kotiin väsyneenä ja lysähdin sohvalle.

Jep, tämä muiden holhous alkoi todella käydä hermoilleni.

”Kulta, tulit jo kotiin.”

Loin väsyneen hymyn Petrin suuntaan. ”Hei, kulta.”

”Viitsisitkö tehdä palveluksen?” Petri kysyi niin kauniisti kuin taisi.

Käänsin päätäni taaksepäin: ”Niin?”

”Ajattelin käydä haudoilla, mutta Ville haluaa puistoon. Minä vähän niin kuin jo lupasin hänelle, että voisimme mennä. Mutta haudoille pitäisi vaihtaa kukat.”

”Voin kyllä mennä”, vastasin, ”ihan mukavaa saada raitista ilmaa.”

Lähdin saman tien autolle ja suuntasin kukkakaupan kautta hautausmaalle. Kevät oli vasta aluillaan. Aurinko porotti vielä liian paksuihin lumikinoksiin ja tunsin lapsen malttamattomuutta, kun odotin kesää. Katselin hautausmaan puita, joista osissa oli vielä pientä lumikerrosta. Edellisenä yönä oli satanut ehkä sentin tai pari.

Ravistin yhdestä puusta lumet alas. Miten lapsellinen, mutta silti niin tarpeellinen vastaisku tälle pitkälle talvelle voi tehdä olon niin onnelliseksi? Suuntasin suoraan haudoille, joiden luona huomasin viettäväni koko ajan enemmän ja enemmän aikaa.

Rauha olkoon kanssasi. Matias Nieminen 3.5.1978–6.7.1988, Heli Nieminen 13.9.1948–5.7.1988, Kaisa Nieminen 8.12.1983–6.7.1988 ja Juha Nieminen 6.2.1946–6.7.1988.

Niin, rauha olkoon kanssasi, ajattelin hautakivien nimiä lukiessani. Sillä se ei ollut kanssanne teidän eläessänne.

Pyyhin lunta Matiaksen nimen päältä ja kuvittelin viereeni kymmenvuotiaan pojan. ”Mitä sinä teit ansaitaksesi sellaisen lopun?” Poika ei vastaa. Hänen silmänsä ovat kiinnittyneet jonnekin kaukaisuuteen.

Huomaan pyyhkiväni jälleen kyyneliä silmistäni. Kyse on ihmisistä, joita en ole koskaan tavannut. Kuitenkin kyse on Petrin suvusta, joten kaikki he tuntuvat itselleni läheisiltä. Matias oli Petrin velipuoli. Petrin äiti Ilona raiskattiin 18-vuotiaana. Nuori äiti jätti poikansa adoptoitavaksi. Perhe ei kuitenkaan koskaan ilmaantunut paikalle. Petri päätyi lastenkotiin ja sai vasta Matiaksen ja Kaisan jo kuoltua kuulla, että hänellä oli sisar- ja velipuoli.

Kenties, näin jälkeenpäin ajatellen, on hyvä, että hän sai tietää aiheesta vasta jälkikäteen. Se saattoi pelastaa mieheni hengen.

Laitoin kukkia kaikkien muiden paitsi yhden haudalle. Juha Nieminen, väkivaltainen mies, joka eräänä kauniina heinäkuun päivänä päätti teurastaa koko perheensä. Asia tosin mutkistui, kun lapset pääsivät pakoon, mutta huhujen mukaan Juha löysi heidät pitkän etsinnän jälkeen läheisestä metsästä, missä hän tappoi molemmat lapsensa ja lopuksi itsensä.

Ja vielä tänäkin päivänä minä mietin, miten jostain niin kamalasta saattoi tulla jotain niin upeaa kuin mieheni Petri.  

Jatkuu