Dekkari 1. Luvun loppu

Nykyhetki

Tämä oli viimeinen pisara. En voi hyväksyä tällaista käytöstä.

Tuijotin tietokoneen näyttöä ärtymyksen vallassa. En jaksanut edes suuttua, koska koin, että pila ei ollut edes niin suuren tuntemuksen arvoinen. Sen sijaan koin ärtymystä.

”Kuole, hullu työnarkomaani.”

Tiesin, keneltä sähköpostiviesti oli lähetetty. Se oli taatusti oppilaaltani, Timolta. Oli juuri hänen tapaistaan kirjoittaa minusta jotain noin hävytöntä. Sitä paitsi en ollut työnarkomaani. Itse asiassa työni alakoulun opettajana hetkautti minua pelottavan vähän. Tiesin, että minun olisi pitänyt rakastaa työtäni. Jostain kumman syystä muut ihmiset hokivat, että työstään pitää nauttia.

Miksi minä puolestaan teen paskaduunia saadakseni rahaa elämiseeni? Minusta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Minusta ei olisi kai periaatteessa pitänyt tulla mitään. Silloin, kun muut lapset hehkuttivat: ”Minusta tulee palomies. Minusta tulee lääkäri! Minusta tulee juristi.” Silloin minä ajattelin: Kiasus, teen mitä tahansa hommaa, jos annatte minun olla rauhassa.

Joten, kappas vain, näin siinä sitten kävi. En tosin suhtaudu jokaiseen elämäni osaan yhtä välinpitämättömästi. Minulla on ihana perhe, upeita ystäviä ja kaunis talo. Niin, en vain ole työihminen, siinä kaikki. Varsinkaan niinä päivinä, kun saan oppilailtani värikästä sähköpostia.

Suljin tietokoneeni ja haroin hiuksiani. Timo ansaitsisi kunnon kurinpalautuksen. Mitä ihmettä sen pojan kanssa voi tehdä? Hän oli ollut todellinen maanvaiva siitä asti, kun kouluun tuli. Ja nyt hän oli luokallani, eli viidennellä. Tervetuloa Annen luokalle, esimurrosikäisten taivaaseen keskelle oppilaita, jotka eivät ole vielä oppineet pesemään kainaloitaan aamuisin ja haisivat eilisen päivän likapyykille.

Kuulin oven aukeavan eteisessä ja kävelin tulijoita vastaan. Ovesta rynnisti ensin rakas kuusivuotias poikani Ville, joka syntyi ensimmäisen avioliittoni aikana. Kunnes kuolema meidät erottaa -fraasi oli ollut hieman turha minun ja Kasperin häissä. Hyvä puoli oli kuitenkin se, että erosimme rauhallisissa merkeissä ja nyt Kasper auttoi minua silloin, kun apua tarvitsin. Me olimme hyviä ystäviä ja olin ilahtunut siitä, että tilanne suoristui mutkattomaksi näin nopeasti.

Villen perässä ovesta astui aviomieheni Petri. Hän olisi kovasti halunnut naimisiin jo nähtyään minut ensi kerran, mutta itselleni jäi naimisissa olosta sellaiset traumat, että pyysin häntä odottamaan, että olisin valmis siihen askeleeseen. Ja hän odotti juuri niin kauan kuin aikaa tarvitsin. Petri oli enkeli, todellinen taivaan lahja.

Petrin sylissä nukkui Tanja, rakas puolivuotiaamme. Neito oli yllättävän rauhallinen ottaen huomioon, että Petri ja Ville olivat taatusti melunneet matkan aikana. Ulkona satoi kaatamalla vettä, joten hain automaattisesti pyyhkeitä märälle kolmikolle.

”Sinähän näytät synkältä”, Petrin hymy haihtui.

”Yksi oppilaani lähetti minulle aika kurjan sähköpostin”, vastasin, ”pitää ottaa se huomenna puheeksi koulussa.”

Petri nyökkäsi ja auttoi riisumaan Tanjan ulkovaatteet. ”Haluatko kertoa enemmän siitä saamastasi sähköpostista?”

”En millään muotoa”, vastasin pitäen katseeni tyttäreni paksuissa, pienissä jaloissa, ”se ei ollut mitään, mistä pitäisi kuunnolla edes hermostua. Tällaista tämä vain on näiden esimurrosikäisten kanssa.”

Petri nyökkäsi. Hän itse oli autuaan tietämätön aiheesta, sillä hän työskenteli baarimikkona. Pohdin huvittuneena millainen uusi todellisuus Petrille aukeaisi, kun lapsemme lähestyisivät täysi-ikäisyyttä. Siinä tilanteessa hän saattaisi jopa kaivata vaipanvaihtoa.

Seija

”Hy-hyi helvetti.”

Se ei ollut kommentti, jonka halusin kuulla ensimmäisenä rikospaikalle saapuessani. Sydämeni pamppailin hieman normaalia ripeämpänä, kun astelin ohuen lumikerroksen peittämän kukkapenkin yli. Ensin näin kaksi kissaa, jotka makasivat elottomina maassa. Niiden tassut oli leikattu irti. Käpälän kohdalla oli punaista vereslihaa vasten törröttävä luu.

Kissojen vieressä makasi maassa pitkin pituuttaan arviolta kolmekymppinen nainen, jolla oli vaalea polkkatukka ja tummanpunaista huulipunaa. Naisen otsaan oli vedetty syvä viiltohaava ja naisen silmät tuijottivat elottomina kohti taivasta. Vatsassani velloi ja pelkäsin oksentavani. Tuollaisen julmuuden näkeminen rauhallisessa pihaidyllissä oli jotain sietämätöntä.

Pakotin itseni katsomaan taivaalle, jotta saisin mädän lihan hajun pois hengitysteistäni: ”Mitä täällä on tapahtunut?”

”Kissojen omistaja soitti hätänumeroon hieman puolenpäivän jälkeen. Ennen puhelun katkeamista hätäkeskus kuuli, kun nainen huusi puhelimeen ja seuraavassa hetkessä tuli hiljaista.” Riku puki suojahansikkaat käsiinsä ja nosti uhrin leukaa. Kaulassa oli syvä viilto, joka oli katkaissut verisuonet ja henkitorven. ”Tämä selittää sen, miksi uhri vain muuttui äänettömäksi.”

En voinut kuin ihailla Rikun tarkkuutta ja asiallisuutta. Sääli, että minulla ei ollut kuolinsyytutkijan vatsaa. Käännyin kannoillani ja huomasin Kasperin tulevan paikalle. Hän harppoi pitkiä askeleita ja pysähtyi ruumiin eteen: ”Voi vittu, me oltiin taas myöhässä.” Niin hänellä oli tapana todeta ruumiin luo saapuessaan.

”Minulle se on tietenkin onni”, Riku mutisi. Hän oli kumartunut keskittyneenä ruumiin puoleen. 

”Olisin työtön ilman näitä onnettomia tapauksia.”

”Helvetti soikoon”, Kasper kähisi lähtiessään kävelemään eteenpäin. Pysähdyimme uhrin talon rappusilla. ”Tämä saa minut kananlihalle.”

”Tiedän”, vastasin ja pyyhin hikeä otsaltani, ”ja niin lähellä Annen kotia. Meidän pitäisi soittaa hänelle.”

”Totta”, Kasper huohotti, ”tässä ei ollut amatööri asialla. Murhapaikka oli siisti kuin mikäkin leikkaussali.”

”Soita sinä”, kehotin, ”menen jututtamaan talon muita asukkeja. Naisen mies oli Nooran mukaan aivan shokissa.”

”Onko Noora sisällä nyt miehen kanssa?” Kasper kysyi hieman hätääntyneenä.

”Joo”, vastasin. Noora oli ohittanut ruumiin samalla päättäväisyydellä kuin laihduttaja kieltäytyy kekseistä. Omalle vatsalleni olisi ollut parempi seurata esimerkkiä, mutta valitettavasti Rikun kommentti sai minut hairahtamaan sivupoluille. ”Menen katsomaan, jos saisimme miehestä jotain irti.”

Kävelin taloon, joka oli selvästi rikkaiden ihmisten asuttama. Suuri piha-alue kalpeni jykevän eteisen rinnalla. Kävelin olohuoneeseen, missä kikkaratukkainen Noora istui yhdellä nojatuolilla ja järkyttynyt mies istui toisella nojatuolilla. Nooran hiukset olivat yhtä tottelemattomat kuin ennenkin. Tuntui aina yhtä koomiselta nähdä siististi pukeutunut, elegantti nainen, jonka hiukset näyttivät aina olevan pyörremyrskyn jäljiltä.

Noora hymyili nähdessään minut: ”Ja tässä on Seija Kirpiö.”

”Hei”, vastasin tökerösti, puristin miehen kättä, joka tärisi rajusti. Istuuduin sohvalle ja yritin luoda kasvoilleni ammattimaisen ilmeen, joka sopisi seuraavaan lauseeseeni paremmin kuin kasvoillani aikaisemmin loistanut Vihaan tätä puolta työssäni – ilme:

”Otan osaa menetykseenne.”

Kasper

Vastaa nyt, vastaa ole niin kiltti.

”Hei Kasper, mikä suo minulle tämän ilon?”

En osannut sanoin kuvailla, kuinka helpottunut olin kuullessani Annen äänen, jossa ei kuulunut yhtään pakokauhua. Olin niin onnellinen, että en saanut kunnolla henkeä. Taivuin kaksinkerroin ja mutisin tyytyväisenä kulahtaneita fraaseja, kuten ”luojan kiitos”.

”Kasper, onko jokin hätänä?” tällä kertaa Annen ääni oli hätääntynyt, mutta vain, koska hän luuli, että olin kenties saanut allergisen reaktion tai jotain muuta vastaavaa.

”Olen kunnossa”, henkäisin ja ajattelin olevani tupakan tarpeessa. ”Meillä on vaan käsillä kamala murha. Näyttää ammattilaisen tekemältä ja olemme nyt muutaman kilometrin päässä teiltä.”

Anne ei vastannut vähään aikaan mitään: ”Voi luoja.”

”Joo”, henkäisin, ”tee palvelus ja katso perheesi perään erityisen tarkkaan. En kestäisi, jos teille kävisi jotain.”

”Tietysti”, Anne sopersi, ”olethan varmasti kunnossa?”

En. ”Tietysti”, vastasin niin aidosti kuin mielentilaltani kykenin, ”mutta totta kai olisin tyytyväisempi, jos saisin laittaa muutaman yksikön vartioimaan teidän tonttia.”

”Olet mahdoton tapaus”, Anne huokaisi, ”enkä usko, että kyseessä on mikään sarjamurhaaja. Se saattoi hyvinkin olla yksittäinen tapaus. Sitä paitsi en ole huolissani, sillä te saatte hänet varmasti kiinni.”

”Varmasti”, naurahdin, ”en ole huolissani siitä, mutta pidä itsestäsi huolta joka tapauksessa.”

”Tietysti”, Anne vastasi, ”mutta nyt minun täytyy mennä, liha käryää uunissa. Jutellaan taas joku toinen kerta. Moikka!”

Anne sulki puhelun. Laskin puhelimen rintaani vasten ja vedin syvän henkäyksen. Olin aika varma, että Anne oli oikeassa. Halusin uskoa, että kyseessä oli henkilökohtaisin motiivein tehty murha.

Mutta entä, jos ei olisi?

Jatkuu